Tätä et kyllä arvaa!

Mikä ruoka se sellainen on, joka sopii sekä pääruoaksi, jälkiruoaksi että aamupalaksi?

Sellainen, missä on hiilaria ja proteiinia, eikä ole sokeriherkku.

Siihen iski himo tiistain polkuvedoissa. Silloin kun Tallinnassa oli ensimmäisen kerran maa jäässä ja ilmassa ihanan kirpakka pikkupakkanen.

Illalla sitä sitten tehtiin.

Se on tietenkin RIISIPUURO!

Parasta joulun odotusta.

Joulu tulee - kartat kiertoon!

Joululahjat paketoitu, tällä kertaa kierrätysmateriaaliin eli 90-lukulaisiin peruskarttoihin.

Samalla tyhjeni kaappi. Mitään käyttökelpoista kun on vaikea heittää pois... Ei se pelkistä kartoista paljon tyhjene, mutta karttojen sisälle on pakattu paljon jämälankoja ja kierrätyskankaita, jotka on penkkiurheilun lomassa muotoiltu neuloin ja puikoin monenmoisiin muotoihin.

Myös tallinnalaisen (tai ehkä tarkemmin jokaisen Tallinnassa vierailevan turistin) pakollinen joulukuun ohjelma eli vanhan kaupungin joulutorilla käynti on suoritettu. Eikä maistunut ollenkaan pakkopullalta!

Joulukuinen Pärnu

Irtauduttiin viikonlopuksi kotihommista ja vietettiin Juhon kanssa kaksi yötä Pärnussa kylpylähotellissa. Tutustuin kaupunkiin juoksemalla ja muuten oltiin saunomassa seitsemässä erilaisessa saunassa.

Ulos ei paljon tehnytkään lenkkien lisäksi mieli, koska Pärnussa ja koko Viron länsirannikolla oli kunnon myrsky! Tuuli puhalsi 30 m/s ja Pärnussa vesi nousi 165 cm normaalitasosta. Meillä jäi vielä sunnuntai-illan tilanne näkemättä: silloin piti jo sulkea joitain katuja.

Lauantaina juoksin rannalla ja tästä Rannaparkissa, missä sunnuntaina oli polveen asti vettä, pääsi vielä lauantaina hyvin menemään:

Sellainen joulukuu. Voisin harkita ilmastopakolaisuutta. Ainakin viikoksi. Esimerkiksi Lappiin tai Kanarialle.

Tallinnan ujulassa

Tällä viikolla tuntui kahtena päivänä, että kropalle parhaalta tuntuva harjoitus on vesijuoksu, joten suuntasin pariin otteeseen Õismäelle. Viime talvena kävin uimahallissa Nõmmella ennen kuin keksin, että lähempänä on myös Õismäen ujula. Molemmista löytyy 25 metrin allas, mikä vesijuoksijalle tarkoittaa syvässä päässä 15 metrin pituudella sahausta.

Aamulla ennen kahdeksaa pääsee sisään aamu-uintihinnalla, joka on 3,30 e. Silloin on joka radalla muutama uimari. Keskellä päivää lippu maksaa 4,40 e ja kello 16 jälkeen 6,60 e.

Päivällä on hiljaista, paitsi joskus sattuu altaaseen koululaisryhmä. Maanantain ryhmä teki vaikutuksen. Noin 9-vuotiaat koululaiset uivat 45 min putkeen pidempiä taukoja pitämättä eri tekniikoita harjoitellen. Levähtää toki sai, mutta ei jäädä seisomaan. Eikä kukaan mukissut. Itse pysyn kyllä pinnalla, mutta koululaisten uimatunti olisi ollut hyvä reeni mullekin. Osaan uida sammakkoa.

Vesijuoksija on Tallinnassa vähän kummajainen. Toista lajitoveria en ole vuoden aikana kohdannut ja uimahalleissa ei ole vesijuoksuvöitä. Kerran yksi uimari kysyi innokkaasti, mistä olen vyön hankkinut ja pettyi vähän, kun vastaus oli Suomesta. Toinen kysyi kerran varovasti, että anteeksi, mikä tuo väline on.

Uimahallissa pääsee saunaan. Se on täällä asuessa luksusta.

Õismäen ujula aamuvalaistuksessa.

Todellista luksusta on kuitenkin se, ettei ole tarvinnut liikaa tai pakosti uimahallissa käydä. Jos jalka vaivaa kaksi viikkoa, tuntuu, että vaiva on ollut AINA. Jos kaksi päivää sujuu hyvin, niin huonot päivät unohtuu. (Ja joskus ehkä malttikin.)

Olosuhde ja suorituskykyisyys

Viime talven hiihtolähetyksissä toimittajat ja hiihtäjät puhuivat olosuhteesta

Millainen olosuhde ladulla oli? Olosuhde oli vaikea.

Käyttämällä sanaa perinteisen monikan sijaan yksikössä summattiin sade, tuuli, lämpötila, lumityyppi, ladun kunto, ilmankosteus ja kaikki yhdeksi muuttujaksi.

Tämän kauden uusiosana kuulostaa parin hiihtoviikonlopun perusteella olevan "suorituskykyisyys". Ennen puhuttiin "suorituskyvystä", mutta nyt sinne on jostain syystä lisätty isyys perään.

Suorituskykyisyyttä tuntuu löytyvän. Suorituskykyisyys oli hyvä. Rukalle suorituskykyisyyteni kasvaa tästä vielä.

Niin se kieli muuttuu. Hyvin oli aikaa kuunnella, koska jalka ei halunnut tänä viikonloppuna juosta. Ehdin myös lukea Aino Kallaksen sata vuotta vanhaa teosta Noor Eestistä, 1900-luvun kulttuuriryhmästä. Kallas esitteli esseekirjassaan Johannes Aavikin, virolaisen kielitieteilijän, joka halusi aikanaan kovasti muuttaa viron kieltä. Hän loi uusia sanoja murteiden ja suomen kielen pohjalta, kehitti lyhyemmän monikkomuodon ja superlatiivin ja halusi poistaa lauseopista saksan kielen voimakasta vaikutusta. Kieli ei tuosta vain yhtäkkiä muutu, mutta sadan vuoden aikajänteellä Aavik onnistui tavoitteessaan. Hänen keksimiään sanoja on käytössä noin 30 ja monikko- ja superlatiivimuodot ovat yleistyneet.

Tarinan opetus on kielihistorian sijaan, se että Aavik halusi muuttaa todellisuutta ja Aavik työskenteli ahkerasti kirjoittaen ja esitelmöiden ja Aavik onnistui muuttamaan todellisuutta. Jokainen pystyy siihen! Täytyy vain tietää, mitä haluaa ja sitten tehdä se.

Olosuhde Tallinnan sunnuntai-illassa on tällä hetkellä hieman vastenmielinen, mutta aerobista suorituskykyisyyttäni kehittääkseni lähden tästä pimeyteen reippailemaan.

Tänä viikonloppuna neuloin enemmän kuin harjoittelin.

Marraskuun juttu on tiejuoksu

Kun tulen Tallinnasta Suomeen, himoitsen vaativia suunnistusreenejä ja metsäjuoksua mäkisessä maastossa. Tällä pitkän viikonlopun reissulla huomasin, ettei se kuitenkaan ole marraskuun juttu...

Marraskuu on vuoden kylmin suunnistuskuukausi. Lämpötila pari astetta ja kylmä tihkusade. Metsässä vaatteet kastuvat läpimäriksi ja märissä vaatteissa kroppa ei lämpiä, vaikka juoksisi kovaa.

Viisautta on osata harjoitella olosuhteiden mukaan. Reilu viikko sitten juoksi 3 km maantiekisan jäätävässä säässä, ihan kuin olisi kylmässä suihkussa ollut. Viikolla jouduin pitämään kaksi lepopäivää, kun reisi venähti pikkuisen kylmässä.

Loppuviikosta tulin Kangasalle. Suunnistin kaksi harjoitusta ihan hyvin, mutta palelin molemmissa. Se on sairastumisriski.

Sunnuntaille olin suunnitellut juoksevani pitkänä lenkkinä vuoden 1955 Jukolan ensimmäisen osuuden. Kävin ykkösrastilla. Olin ihan sairaan jäässä. Tulin pois. Tänään sääri on tuhannen jumissa. Kylmyys lisää vammariskiä.

Varokaa märkiä vaatteita! Märkä metsä on kylmä metsä.

Virheiden välttäminen tarkoittaa onnistumista. Enää en halua paleltua. Paleltumisen jälkeen sauna. Sitten neulotaan loppupäivä lisää lämpimiä sukkia ja paitoja sekä nautitaan sisäiseksi lämmikkeeksi hyviä kirjoja:

Onneksi jaloille on maistunut tiejuoksu. Tiejuoksu on marraskuun juttu.

Täydellisen pitkän lenkin hurmiossa

Tein tänään täydellisen pitkän lenkin Nõmmen eteläosan metsissä. Täydellisellä pitkällä lenkillä on hyvä reitti, joka mahdollisesti sisältää uuden paikan, kuten tänään. Täydellisellä pitkällä lenkillä juoksu kulkee unelman kevyesti, mutta vauhtia silti ei tarvitse kiristää, koska kyse on pitkästä lenkistä. Jalka ei oireile, jalat eivät väsy, ei tunnu mitään. Kilometrit kertyvät ihan itsestään, kahden tunnin kohdallakaan ei tekisi mieli lopettaa. Ei tarvitse käydä kolmea kertaa puskapissalla, kengännauhat eivät aukea, liikennevalot näyttävät joka kerta vihreää, koiranomistajat luppakorvineen astuvat sivuun pikkupolulta, sammal on uskomattoman vihreää ja mäntymetsä kauneimmillaan, sadetta ei tule, vaikka ennusteessa niin sanotaan, sen sijaan aurinko pilkistää harmaan taivaan rakosesta, on lämmintä, vaikka on marraskuu, ei tule nälkä eikä jano, lihakset eivät tyhjene, mutta mieli kyllä, ja siinä tilassa en tule nälästä äkäisenä kotiin, ja sitä paitsi lihakeitto on valmiina hellalla.

24,6 km, 2 h 10 min. Harvoin olen juossut kotiovelta näin pitkään.

Tuloksia ennen ja nyt

Harjoituspäiväkirjan mukaan uutta vuotta on eletty viikon päivät. Tässä vaiheessa luodaan perinteisesti katsaus kauteen. Niinpä:

Vuoden 2015 tulokset

Nautin. Ehkä enemmän kuin koskaan ennen

Sain nilkan oireet kuriin ja selvitin sata asiaa, mikä ei ratkaise hermopinnettä

SM-keskimatkalta pronssia

Oma ennätys 10 km maantiejuoksussa 38:44

Pisin juoksulenkki 36 km

Hauskoja päiviä vuoden parhaiden sparraajien eli jytkyjengin letkassa

Lokakuun viimeisenä päivänä kävin jo uuden harjoitusvuoden ensimmäisessä kisassa, kun kotinurkalla järjestettiin 15 km maastojuoksu. En ollut ennen juossut niin pitkää matkaa, mutta hyvin meni. Aika oli 1:01:11. Alussa noustiin ja laskettiin jyrkkä penkka kolmesti 3 km aikana ja vikalla 2 km matkalla oli myös mäkeä, mutta välissä tasaisella pidin tarkasti suunnittelemani 4 min/km vauhdin. Jo tämän yhden kisan perusteella tuntuu, että pitkät juoksut voisivat sopia paremmin mun kropalle. Kympillä pitää laittaa itsensä ahtaalle, 15 kilometrillä pitää jaksaa pitää ylemmän kynnyksen vauhtia. Oli hauskaa!

Jalassa on tuntemuksia hermopinteestä, mutta ne eivät ollenkaan ärtyneet pahemmiksi pitkässä kisassa ja edellinen pitkä lenkkikin meni juosten hyvin. Pitkällä aikavälillä vaiva on ollut syksyllä paljon pienempi kuin keväällä. Toiveikas alku harjoituskaudelle.

Virta ja pommi

Eli flow ja räjähdys.

Jos olisin tajunnut, mitä Väinänvuoren harjoitusradan alussa oli käynnissä, ei harjoituksesta välttämättä olisi tullut yksi syksyn nautinnollisimmista hetkistä. Lähdin radalle viisihenkisen retkueemme ensimmäisenä. Alku sujui ihan mukavasti ja tossu oli kevyt, mutta jo parin rastin jälkeen kuulin rapinaa ja voimakasta läähätystä. Tuleepa Hölli tänään kovaa takaa. Kuulin saman toisenkin kerran, mutta ketään ei näkynyt. Reenin jälkeen kuulin, että ykkösrastin lähellä oli lämmin puolukkainen kakkakasa. Kukahan siellä olikaan!

Autuaan ajatuksettomana vaihdoin mäkeä hiljaisempaan Väinänvuoreen, missä sijaitsi kuudes rasti. Se väli meni huonosti, mutta tsemppasin ja yritin minimoida aikatappion. Sitten alkoi sujua. Hölli oli päässyt huonolla välillä kiinni, mutta seuraavalla jäi epäröimään polulla ja seiskalle sujuttelin kantaan. Sitten otettiin eri reitinvalinnat.

Kaikki oli kirkasta ja selkeää, pystyin näkemään jokaisen kohteen maastossa. Askel oli kevyt ja joka kohdassa löytyi sujuva helppokulkuinen väylä edetä. Yhdeksännelle rastille jyrkkää penkkaa noustessa katse pystyi näkemään harjanteen taaksekin, tiesin tarkalleen, mitä on tulossa. Oli pakahduttavan kaunista ja hiljaista, varvikko oli ruskan väreissä. Suot olivat kuivia ja helppoja edetä. Ylämäissäkään ei jalka painanut.

Kymppi ja yksitoista löytyivät sujuvasti. Mäki oli kalliokumpareiden labyrintti, mutta reitti oli koko ajan selvä. Rasti kaksitoistakin löytyi suoraan. Oi flow!

Sitten katsoin kelloa. 53 minuuttia mennyt, oho, olenpa ollut jo kauan. Oli puhetta puolentoista tunnin reeniajasta: toiset aikoivat olla lyhyemmin ja yhdellä oli meno kouluun. Ehdinköhän koko radan, mietin ylittäessäni suota kohti rastia 14.

Suoritus räjähti käsiin. Tein jättipummin. En katsonut kompassia. Itseluottamus omasta osaamisesta ja homman helppoudesta oli ehtinyt kohota yli varovaisuuskynnyksen.Hain vielä muutaman rastin, mutta tunne oli poissa, kunhan juoksin.

Luin viime viikolla Leena Matikan mielenkiintoisen teoksen Flow. Anna mennä ja onnistu, jossa etsitään erilaisten teorioiden ja aiemman tiedon pohjalta tietä flowtilaan. Ensimmäinen askel on aina omaa taitotasoa sopivan tavoitteen asettaminen. Tässä harjoituksessa se oli minulle mukavuusalueen reenivauhdilla alittaa puolentoista tunnin raja. Kun lähtee ilman tavoitetta harjoitukseen, siitä tulee lenkkeilyä. Toinen tärkeä tekijä flowssa on saada välitöntä palautetta tekemisestä. Suunnistuksessa palautetta on ainakin rastin löytyminen suoraan, jokaisen kohteen selkeä havaitseminen, kevyt tunne kropassa... Yksi keino flowssa onnistumisen tavoittelemiseen on eritellä ja tutkiskella, missä olosuhteissa ja tunnetilassa itse pääse flowhun.

Onko flow vaarallinen? Joskus se johtaa haihduttuaan seinään törmäämiseen. Silloin kun havahtuu siihen, että kaikki sujuu, pitäisi ainakin minun skarpata kahta terävämmin ja varmemmin seuraavat rastit.

25Manna on hyvän mielen kaudenpäätös

25Manna on aina yhtä hieno kauden päätös. Viime vuonna seurailin kisaa kotona nilkka paketissa, joten sitäkin hienompaa oli päästä mukaan menoon kahden vuoden tauon jälkeen. SK:n loppusija oli 22. ja vähän jäi parannettavaa muutamilla osuuksilla, mutta tehtiin myös ihan huippuja vetoja ja päästiin pokkaamaan palkintojenjakoon muutaman vuoden tauon jälkeen.

Juoksin toisen osuuden, joten kisakeskukseen ehdittyä ei tarvinnut kuin vaihtaa varusteet päälle ja saikin jo lähteä verkalle. Tossu oli syönnillään ja ei muuta kuin vilkku päälle ja pientareelta letkan ohi. Lippukin löytyi ja tuloksena ehkä osuuden toiseksi nopein aika. Ruotsalainen tulospalvelu ei ole vielä maanantaiaamuksi saanut pyöriteltyä virallista versiota.

Salaisena aseena oli tänä vuonna loppusuoran lehmänkello- ja räikkäkannustus, minkä avulla jokainen SK:lainen sai loppuajastaan monta sekuntia pois. Muutenkin aivan mahtava jengi oli matkassa ja hauskaa oli. Kotimatkalla jo puheltiin tulevista leireistä. 

Kiitos jalkani että annoit juosta kympin!

Alkuviikosta ja sitten vielä loppuviikostakin olin varma, etten pysty lauantain maantiekymppiä Tartossa juoksemaan, mutta kun takareisi oli ok, niin päätin kokeilla ja sitten kaikki menikin ihan hyvin ja tein ennätyksen 38:44.

Monta pientä asiaa on mennyt parempaan. Olen juossut vain metsässä kolme viikkoa, aloin käyttää tukipohjallista toisessakin kengässä ja tiistaina kävin huippufyssarilla.

Tartossa oli jäniksenä joka paikasta tuttu mies Hölli, jonka tiesin starttaavan mulle sopivaa vauhtia. Sitten oli kyse vain siitä, meneekö jalka paaliin. Höllin peesistä putosin vähän ennen puoliväliä ja kauhia sivutuuli lisäsi kärsimystä, mutta kun edellä pyöräili järjestäjien naisten sarjan kärkeä seuraava huomioukko, joka kannusti ihan ihan koko ajan niin pakkohan oli jaksaa. Takareisi kesti, mutta lonkka meni jumiin. Se haittasi toisella puolikkaalla, mutta se on kuitenkin pienempi haitta kuin aiemmin. 

Tulinpa iloiseksi. Jäi tunne, että happotason ja hengityksen puolesta pystyn kyllä parempaan. Juoksukisat on siitä palkitsevia, että tauon jälkeen kehitystä tapahtuu pelkästään käymällä muutaman kisan peräkkäin, kun lihaksisto ei ole vähään aikaan tällaiseen tottunut.

Tartossa kilpailtiin myös maratonilla ja puolimaratonilla, lisäksi sunnuntaina Viron huippunaiset juoksivat Paide-Türi rahvajooksussa, joten mun aika riitti Tartossa voittoon. Palkinnot oli kohdallaan: 150 e lahjakortti urheilukauppaan, kukat, kuoharipullo, kakku ja lasipysti.

Euromiittinki 2x12.

Suunnistin Otepäässä Euromeetingin pitkällä matkalla ja keskimatkalla molemmissa sijoille 12. Pari minuuttia virhettä molemmissa, jalat ok, vatsa soirossa. Pitkällä matkalla voittaja meni liian kovaa, mutta keskimatkalla kärjen vauhti ei olisi ollut ollenkaan liikaa. Vaan virheitä ei näissä gameseissa sallita ja sehän on hienoa.

Olisitte ny sanonu et panta on väärinpäin!

Kausi alkaa olla 25Mannaa vaille valmis. Aika paljon olisi vielä intoa ja hampaankolossa! Jalka toimii metsässä juostessa ja kaikista vaivoista huolimatta kunto on ihan kilpailukykyinen. Sama kuin ennenkin. Kehittyminen on vaikeaa, jos kaikki ei ole kunnossa, mutta samalla tasolla voi pysyä vähälläkin harjoittelulla.

Tänään on ollut vähän tyhjä olo. Mitäs seuraavaksi? Juoksukisoihin tekisi mieli, mutta en halua ottaa takapakkia jalan kanssa. Lokakuu on hyvää mietiskely- ja tutkimusaikaa.

PS. En ollut Euromeetingissä Suomen joukkueen edustajana, kuten lähtölistoissa luki (myös seuroja edustavilla oli niissä merkitty kotimaa) ja suunnistus.netissä keskusteltiin. Edustan Virossa tallinnalaisseuraa nimeltä SK100 ja Euromeetingin eliittisarjat olivat kaikille avoimia.

SM-viestimenoa

Viestitunnelmaa, aurinkoinen syyspäivä, kivuttomat jalat. Niin mukavaa, ettei 3 min virhesaldokaan jaksanut harmittaa.

Ristiriitaisia tunteita: Tulos ei tunnu tärkeältä verrattuna siihen, että saisi jalkavaivat siihen kuosiin, että voi illalla mennä nukkumaan tietäen, että seuraavana päivänä voi kyllä juosta. Tuloksesta piittamattomuus tuntuu samalla vähän kuin luovuttamiselta, ihan kuin en haluaisi voittaa ja tehdä huippusuoritusta. Mutta kyllä mä haluan, halu hoitaa asiat kuntoon on siitä merkki.

Tiimiselfie!

Toisaalta olen oppinut paremmin nauttimaan mahdollisuuksista ja olemisesta. Meidän joukkue oli 14. ja mun osuussijoitus oli ankkureiden joukossa 10. Silti oli kivaa. Varsinkin kun tallikaverit Mikko ja Tero kasvatti Ekin tallin mitalisaldoa ottamalla pronssia Nouskin joukkueessa!

Maailmantilanne

Suunnitelma oli olla Virossa vuosi. Se täyttyy marraskuussa, mutta muuttopäivästä ei ole tietoakaan. Tampereelta muuttaessa luulin, että en halua asua kaupungissa, että palava muuttamisen halu johtui siitä, että pitää päästä maalle tai pikkukylään. Mustamäe on jotain ihan muuta, neuvostoaikaisia elementtitaloja ja leveitä katuja. Viihdymme täällä. Ollaan täällä toistaiseksi. Metsään on 500 metriä.

Viime aikoina olen käynyt hyviä keskusteluja ja kuullut mielenkiintoisia lauseita.

***

- Miksi te viihdytte siellä Virossa?

- [selitystä uudesta paikasta, tapahtumista, maisemista, ihmisistä, edullisesta elämästä]

- Entä ilmapiiri, onko se erilainen?

- No meinasin ensin, että vastaan ilmapiiri, mutta ajattelin, että se on niin abstraktia, ettei se kerro mitään.

- Kyllä mä ymmärrän hyvin. Suomessa ei ole koskaan ollut näin negatiivista ja synkistelevää ilmapiiriä kuin nyt.

- Joo. Virossa on innostuneempaa ja positiivisempaa. Ihmiset ajattelee, että paremman elämän voi tehdä itse.

***

- Suomessa ihmiset pitää ikään kuin itsestään selvänä, että kaikilla on oikeus vakituiseen työsuhteeseen. Mä uskon, että yleinen elintaso tulee laskemaan, sanoi reenikuski.

***

Aamukahvilla ennen SM-finaalia keskusteltiin Euroopan pakolaistilanteesta.

- Pakolaisia on viime vuosina tullut koko ajan vähän, miksi niitä nyt yhtäkkiä tulee näin valtavan paljon?

- Niin sitä mäkään en ymmärrä. Syyriassa on sota ja Pohjois-Afrikassa vallankumouksia, levottomuutta ja köyhyyttä, mutta miksi molemmista tulee kerralla niin valtavasti porukkaa.

Sitten tutkittiin Euroopan karttaa. Jotkut kuulemma yrittävät Syyriasta Pohjois-Norjaan Murmanskin kautta.

- Miksi matkustatte Murmanskiin? kysyi miliisi syyrialaisperheeltä.

- Menemme lomalle.

- Ei kukaan mene Murmanskiin lomalle.

***

Takaisin negatiivisuuteen. Sitä on myös omassa päässä.

SM-pitkän sijoitus 14 tuntuu siltä, että ei ole urheilijana mitään. Kauhea panostus ja tällainen tulos, sanoi Saila Kinni junnu-MM-kisoissa 2006. Siltä tuntuu nyt ja onpa tuntunut ennenkin.

Joskus on outoa huomata, miten näkee omat saavutuksensa. Mulla on pari SM-mitalia ja arvokisa- ja maailmancupedustuksia, mutta monesti huomaan itse ajattelevani, ettei se ole mitään. Ehkä se johtuu siitä, että tulokset eivät tyydytä, koska tunnen pystyväni vielä paljon parempaan. Joskus vaan olisi hyvä osata iloita siitä, mitä on saanut, eikä murehtia sitä, mikä ei ole vielä tullut.

Samasta aiheesta ulkopuolisten näkökulmasta täällä. Henkilökohtaisesti minulle ei ole väliä, mitä joku ajattelee mun urheilemisen tasosta tai tuloksista, mutta Asikainen on blogitekstissä oikeassa siinä, että eipä esimerkiksi Pekingin MM-kisojen suomalaisonnistumisista paljon iloittu, todettiin vain, että finaalipaikka jäi saavuttamatta ja voi voi onpa surkea taso Suomessa. Sellainen suhtautuminen heikentää yleistä ilmapiiriä, eikä juuri kannusta yrittämään. Onko yrittäminen Suomessa edes arvostettua? Vai vain saavutukset?

***

Seuraavan aamun aamukahvilla:

- Mielikuvat luovat todellisuuden, sanoi Pekka Hämäläinen.

SM-pitkä: tikkiä pukkasi

Toisin kuin karsintaerän voittotuloksesta voisi päätellä, kyseessä ei ollut fyysinen tikki eli loistava kilpakunto, vaan ihan kirjaimellisesti kaksi tikkiä polveen.

Ennen tikkejä suunnistettiin kuitenkin lauantain karsinta. Sen tulos hämmensi. Koko matkan tuntui todella todella huonolta ja maastossa eteneminen oli yhtä kärsimystä. Tein kaksi minuuttia virhettä. Voitin silti erän. Karsinnassa sai erästä riippuen hävitä kärkeen 6-7 minuuttia. En usko, että monellakaan on varaa himmailla ja vetää karsintaa säästellen, sen verran kovia kansallisia menijöitä finaalista nykyään putoaa.

Finaalissa olin 14. Odotin paljon parempaa. Fyysisesti tuntui paljon paremmalta. Suunnistus ei ollut niin sujuvaa kuin parhaimmillaan, varmistelin tosi paljon, mutta reitinvalintavirhettä lukuunottamatta en tehnyt isoja virheitä.

En osaa vielä kahden päivän jälkeenkään sanoa, miksi en pystynyt parempaan. Löin polven joskus puolivälin jälkeen ja ehkä varoin sitä, mutta se ei selitä tulosta. Jäin jo alussa, vaikka ensimmäiset rastit löytyivät perusmalliin. Monta pientä seikkaa kertautui raskaassa kisassa. Sellaisten listaaminen julkisesti katsotaan usein selittelyksi, enkä halua sitä siksi tässä tehdä, kun itsellenikään ei ole aivan selvää, miksi en pystynyt parempaan. Sekin on mahdollista, että kunto ei vaan ole riittävä.

Kisan jälkeen pelästyin polveen tulevien tikkien tarkoittavan viikon suoraa koipea, mutta tikkejä tarvittiin sittenkin vain kaksi ja juosta saa vaikka heti. Sen verran on turvotusta, että helppo ja maalaisjärjellä ihan pakkokin on malttaa muutama päivä. Lohjan päivystyksessä ommellut lääkäri Jussi Utriainen kuitenkin lupasi, että suunnistuskisaankin saa startata vaikka jo lauantaina. Vuorossa olisi Viron erikoispitkän matkan mestaruuskilpailu. Vähän hurjalta se kuulostaa tikit polvessa.

Viimeistelyharjoitus

Viimeinen ennen kilpailua tehtävä harjoitus on viimeistelyharjoitus? Sen merkitys ei ole mielestäni suuri, kysehän on vain yhdestä harjoituksesta muiden joukossa. Mutta voi sillä henkisesti ohjata asioita suuntaan tai toiseen.

Torstaina viimeistelin Tallinnan länsipuolella Laulasmaan iltarasteilla, ei-tyyppimaastossa viikonlopun SM-pitkää ajatellen. Oli upeaa jäkäläpohjaista mäntykangasta, oltiin niin myöhään liikkeellä, että aurinko laski merelle ja rantapenkalla kasvoi harvaa männikköä, jonka lomassa seisoo pikkuisia kesämökkejä. Vau!

Yllätyksekseni pummasin alussa niin, että lauantaina lähden varmasti huolellisesti liikkeelle. Olin niin kauhean väsynyt, että muistan varmasti levätä ja syödä kunnolla ennen viikonloppua. Nämä negatiiviset yllätykset pistävät vähän jännittämään... Parhaat suoritukset teen silloin kun vähän jännittää.

Täydellinen viimeistely siis.

(GPS-käyrän siirtoon tarvittava tikku on hukassa, surku :( )

Syysunelmia

Kesällä kilpailin niin vähän, että lauantaina SM-pitkän karsinnassa kilpailukausi alkaa ikään kuin uudestaan. Syksyn unelmat kohdistuvat tähän syys-lokakuun rupeamaan.

Unelmien suuruus vaihtelee osallistumiskyvystä huippusuorituksiin. Riippuen siitä, onko nilkassa tuntemuksia. Koko Lapin reissun aikana ei ollut, mutta sen lopuksi rasitus taisi kasvaa liian suureksi ja Tallinnassa olen tehnyt pari lenkkiä pyörällä ja vesijuosten. Silloin unelma on vain osallistumiskyky. Tunturin rinteellä keveällä mielellä tuntui kaikkivoipaiselta ja näihin päivämääriin kohdistui paljon suurempia unelmia. Mutta päivä kerrallaan!

Syksyn unelmat ovat

5.-6.9. SM-pitkä, Karjaa

12.9. EMV eli vironmestaruuskilpailut, erikoispitkä

19.-20.9. SM-sprintti ja -viesti

25.-27.9. Euromeeting, Otepää

3.10. Tartu Linnamaraton, 10 km maantiejuoksu

10.10. 25Manna

Vielä siellä kutkuttelisi SM-erikoispitkäkin lokakuun kalenterissa, mutta ensin täytyy selviytyä tästä rallista kunnialla.

Lataus Kangasalla

Kotimatkalla Kiilopäältä Tallinnaan vietin yhden päivän Kangasalla. Vaikka ja kun asun muualla, Kangasala on säilynyt latauspaikkana. Uni tuli runsaiden juoksu- ja autoilukilometrien jälkeen. Äiti oli kerännyt jääkaappiin mustikoita ja kantarelleja. Reenistä tullessa oli sauna lämpimänä ja ruoka valmiina. Oih.

Tamperekin auttoi latauksessa. SM-pitkiä varten latasin taitopankkia keskiviikon AV-harjoituksessa. Tavoite oli edetä mahdollisimman suoraan. Ei ollut ihan helppoa, näkyvyys oli varsin erilainen kuin tunturimaastoissa.

Syksyksi täydensin varusteita NonameStorella. Hain lämpimämpiä varusteita itse asiassa jo ennen Lapin reissua, mutta eihän niitä siellä tarvittukaan, kun kesä osui tänä vuonna elokuulle. Mutta pian on käyttöä ihanan ohuelle, joustavalle kerrastonpaidalle, pitkille trikoille ja pirteän punaiselle juoksupaidalle!

Tätä kirjoittaessa olen Ikaalisten matkatoimiston letkassa matkalla Tallinnaan. Tuntuu lämpimältä. Aurinko paistaa Suomenlahdella ja olen menossa kotiin.

Tarpeeksi kilometrejä

Tuntureista ei saa koskaan tarpeekseen, kilometreistä kyllä välillä, hetkeksi. Vajaa kolme viikkoa Lapissa on viimeistä päivää vaille valmis. Reissun loppu on vietetty Kiilopään juurella MM-rogainingia ihmetellessä ja järjestäessä.

Kun mikään ei riitä, suosittelen osallistumaan 24 tunnin pituiseen rogaining-kisaan. Viikonloppuna Saariselällä käydyssä rogainingin MM-kilpailussa melkein kaikki maaliintulijat näyttivät siltä, että ovat saaneet tarpeekseen. Hullua touhua ja legendaarisia tarinoita!

Itse olin mukana rastien viennissä ja hakemisessa. Sunnuntaina tein rasteja hakiessa PB:n jalkalenkin pituudessa, kun juoksin  (ylämäissä ja tunturikoivikoissa kyllä kävelin) 36 kilometriä. Nousua riitti tuntureilla. Kartalla näyttää, että eihän tuossa ole kuin pari mäkeä kierrettävänä...

Viikonlopun mittakaavassa tuo oli lyhyt päivälenkki, kovimmat veti vuorokaudessa yli 150 kilometriä. Minä en keräillyt niin paljoa kilometrejä edes viikossa, mutta hyvin on sujunut vajaan kolmen viikon Lapin reissu. Määrää ja maisemia on kertynyt.

Nyt vain täytyy kahdessa viikossa jalostaa aerooppinen kevyt kulku SM-pitkälle kisamenoksi!

Turistikierros Äkäslompolossa

Perjantaina niin korkealla tasolla, että en ole tainnut Suomessa koskaan olla. Uuden tason saavutin Ylläksen huipulla 719 metrissä.

Aika ja kilometrit menevät täällä eri tavalla kuin etelässä. Torstaina tuli juoksu- ja suunnistuskilometrejä yhteensä 30, mistä päättelin, että kovin suurta vikaa jalassa ei voi olla. Kun vielä perjantainakin sujui.

Energiavarastojentäyttöpöydän ääressä lueskelin läpi kuvakirjan Äkäslompolon historiasta.

On jännittävää kuvitella, miten vähän aikaa on siitä, kun turistit vielä tulivat kylään hiihtämällä tai siitäkin, kun turisteja ei vielä ollut. Kylällä juostessa tiirailen taloja uusin silmin nyt kun olen lukenut vähän niiden historiasta. Kotamaja oli ensimmäinen latukahvila ja vanhin säilynyt rakennus on tämä kauppareitin varrella kirkon vieressä seisova Tanon talo, joka on nyt entisöity hyvään kuntoon. Siinä asuneita siskoksia kutsuttiin "kauniin kuistin sisaruksiksi".

Savottakämppien ajastakaan ei ole oikeastaan kovin kauan.Viime talvena kummasteltiin uuden taukopaikan "Elämänluukun" nimeä: se tarkoittaa savottakämpällä keittiön ja tuvan välillä ollutta aukkoa, josta keittiön naiset ojensivat ruoka-annokset miehille. Vielä 1950-luvulla ei olisi Äkäslompolon järven jäälle saanut latua tehtyä. Jäälle nimittäin kerättiin tukkeja kevätuittoa varten niin että keväällä oli koko järven jää niitä täynnä.

Ennen tätä reissua olen ollut Äkäslompolossa kesällä vain yhden tunturisuunnistusviikonlopun 16-vuotiaana (oltiin katkeria, kun rata ei mennyt avotunturiin). Kesällä löytää ihan uusia paikkoja talven latukierroksiin verrattuna. Paras uimapaikka on Varkaankurussa tunturipurossa vesiputouksen alla. Sen löysi Seikkalijasisko.

Parhaiten paikan tuntee kuitenkin jalkojen alla, silmissä ja siitä tunteesta, kun menee ulos ja ilma on niin raikasta, että se tekee hyvää. Huikea tunne on kuitenkin sekin, kun joku on kirjallisessa kuvauksessa pystynyt tiivistämään sen tunteen. Niin kuin Nils-Aslak Valkeapää:

maa

on erilainen

kun siinä on asunut

vaeltanut

hikoillut

palelluttanut

nähnyt päivän

laskevan nouseva

katoavan ilmestyvän

maa on erilainen

kun tietää

täällä

juuret

ja tyvi

Inspiroivia ihmisiä

Nykyinen työni on siitä mahtavaa, että voin ottaa yhteyttä mielenkiintoisiin ihmisiin ja asiantuntijoihin itseäkin kiinnostaviin aiheisiin liittyen. Pari päivää sitten haastattelin mentaalivalmentaja-terapeutti-kirjailija Pekka Hämäläistä urheilijan ja valmentajan henkiseen kehitykseen liittyen. Pitkän puhelun lopuksi tuli puhetta vielä meditatiivisesta kävelystä, siitä miten parhaat ideat muotoutuvat kävellessä.

Puhelun jälkeen olikin tarkoitus lähteä vaelluslenkille tunturin rinteille ja joskus käy niin, että ulkoa palatessa kirjoitettava juttu, syksyllä vaikka gradun pätkä tai nykyään haastattelu, on päässä valmiina ja sitten ei tarvitse kuin kirjoittaa. Nytkin oli mahdollisuus käydä niin, mutta ajattelinkin vaan jes jes jes, tämä oli niitä, inspiroivia ihmisiä. Niitä joiden kanssa puhumisesta saa intoa ja energiaa. Kävellessä tuli jutun sijaan mieleen muita inspiroivia ihmisiä ja heitä yhdistäviä tekijöitä.

Pekka Hämäläinen, jota haastattelin ennen päivän vaellusta, oli aidosti innoissaan työstään. Hän kertoi työskentelevänsä perheterapeuttina, työyhteisö- ja esimieskouluttajana, työnohjaajana ja lisäksi hän hakeutui oma-aloitteisesti urheilupsykologian pariin, koska halusi yrittää asiantuntemuksellaan auttaa lempijoukkuettaan SaiPaa. Hän kuulosti valtavan innostuneelta siitä mistä puhui.

Samoin kuulostaa juoksija Jarkko Järvenpää puhuessaan ravinnosta, suunnistuksen nuorten maailmanmestari Topias Tiainen analysoidessaan henkistä hyvinvointia, läsnäoloa ja läheisyyttä, tamperelainen hieroja Rikumatti Tuominen hehkuttaessaan purjehtimisen ihanuutta tai Heini Papinsaari puhuessaan geokätköistä, Kanarian saarista ja Rovaniemestä. Joo ja tietysti äiti syksyisin sieni- ja marjajahdissa.

Joidenkin ihmisten kanssa voi hetkittäin saavuttaa yhtä inspiroivia keskusteluja, mutta edellä mainituilla ihmisillä on jotain yhteistä. Kaikki näyttävät ainakin ulospäin olevan tosi sinut itsensä kanssa. He ovat löytäneet oman juttunsa ja nauttivat sen tekemisestä. Heitä kuunnellessa en ole välttämättä innostunut purjehduksesta tai tattarimaksalaatikosta, mutta into ja energia tarttuu.

Ongelmista pitää puhua, mutta inspiroivat ihmiset eivät valita ongelmista, vaan tekevät asioita ratkaistakseen ne. Jos haluaa asua Espanjassa, pitää muuttaa sinne. Jos SaiPalle on ongelmia, voi itse auttaa. Inspiroivat ihmiset kokevat jakamisen iloa kertoessaan omista jutuistaan ja ovat avoimen kiinnostuneita myös toisen ajatuksista. Siksi he ovat ihailtavia, heidän tapaamisestaan saa energiaa ja intoa, he elävät flowssa.

Samaa innostavaa energiaa voi saada kirjoista ja täydellisistä hetkistä. Niin kuin tämä maisema tänään kello viisi.

Pirkkalan hölkkä ja kokonaisvaltainen hyvinvointi

Juoksin keskiviikkona Pirkkalan hölkässä ensimmäisen juoksukisan sitten toukokuun. Erävoitto tuli!

Jalka ei mennyt paaliin (jännitti) ja tein niin hyvän juoksun kuin sinä päivänä pystyi. Jo se tuottaa suurta iloa, vaikka tulos ei ollut kummoinen: 21:03 oli sama aika, minkä kävin kellottamassa reitillä tasan kaksi vuotta sitten yksin juosten. Reitti on mäkinen 5,46 km.

Parasta Suomessa käynneissä on nähdä ystävät!

Aikaa paljon tärkeämpää oli se, että jalka kesti juoksukisan ja mieli oli hyvä. Tavallaan se on outo tunne, kun tavoitteena on kuitenkin saavuttaa tuosta paljon parempia tuloksia.

Haluan kuitenkin lähestyä tulosasiaa mieluummin kokonaisvaltaisen hyvän olon kautta. Pitkällä aikajänteellä kunnolle voi paljon, mutta yhden tietyn suorituksen päivänä ei voi tehdä enempää kuin sen päivän parhaan mahdollisen yrityksen, ja kun se onnistuu, tulee ilo ja se on paljon mukavampi tunne kuin harmi, joka tulee jos miettii mitä voisi olla jos ja jos ja jos.

Heinäkuussa ei ole tehty harjoitusohjelmaa, vaan olen tehnyt tasan niin kuin jalka, pää ja muu kroppa sanoo. Se on tuntunut hyvältä. Vaikka jalka on nyt parempi kuin kertaakaan kesällä, niin maltilla täytyy vielä edetä. Täyttä luottoa se ei ole kaiken temppuilun jälkeen vielä ansainnut!

Vuoden eka sprinttistartti

Yllätin itseni ja innostuin sprintistä. Tai en vielä myönnä, että se välttämättä olisi nimenomaan sprinttisuunnistus, joka eilen illalla aiheutti kuplivaa onnea. Pikemminkin se oli tunne ja mahdollisuus juosta kovaa ilman huonoja tuntemuksia ensimmäistä kertaa Jukolan jälkeen.

Edellisen sprintin juoksin tammikuussa ja sen jälkeen kovat vedot asfaltilla tai ylipäätään tiellä ovat olleet pannassa, koska siinä jalka menee kaikista pahimmin paaliin. Nyt uskalsin ilmoittautua mukaan ja hyvää juoksua on takana nyt pari viikkoa putkeen vain yhdellä pakkolepopäivällä.

Sprintti käytiin Tallinnan eläintarhassa. Tein kolmannelle rastille yli minuutin virheen. Mutta positiiviset asiat lasketaan nyt ja ne olivat kulku ja melko hyvä sujuvuus tuota pummia lukuunottamatta. Kävi kuin Minna Kaupille, sijoitus oli kuudes, mutta mieli iloinen, että sain edes yrittää. Seuraavaan kisaan taitaa olla kuukausi.

Keltapaitajuhla

Ranskan ympäriajo päättyi sunnuntaina. Meillä oli kotona keltapaitajuhlat. Ne eivät olleet oikeastaan Chris Froomelle, Ranskan ympäriajon keltapaidan voittajalle, vaan jokaiselle oman elämänsä kärkimiehelle ja -naiselle.

Tarjolla oli ranskalaisittain kuoharia, patonkia, juustoja ja hedelmöitä. Sitten me tehtiin kotitoimistossa töitä ja aurinko paistoi.

Olen kirjoittanut heinäkuussa niin paljon työjuttuja, että blogi on jäänyt ihan paitsioon. Juoksupoluilla on sujunut vaihtelevasti, mutta viimeiset puolitoista viikkoa on aurinko paistanut risukasaan ja olen saanut tehdä monta iloista merkintää harjoituspäiväkirjaan. Joka päivä yli 10 km hyväntuntuista juoksua on iso plussa. Olen ottanut maltilla: minään päivänä en ole yrittänyt vielä kahdesti, vaikka onkin tuntunut hyvältä. Ehkä ensi viikolla jo!

Kotitoimistossa. Työasento oppikirjasta, istuimena hierontarulla.

Pitkä lenkki Tallinnan kaupunginosassa 4/8: Mustamäe

Tavoite tutustua Tallinnaan tekemällä pitkä lenkki kaikissa kahdeksassa kaupunginosassa ei ole unohtunut. Mustamäen lenkit on tehty jo kevättalvella.

 120 rastin suunnistusradasta suoriutuminen kuvaa hyvin koko kevään harjoittelua. Rata piti pistää puoliksi, koska vaikka pitkän lenkin välillä on päässyt juoksemaan, niin yhtään ylipitkää tai ylimääräistä rohkeutta ei ole voinut käyttää. Rajoitin päällä.

Kartan metsäkaistaleesta alkavat usein lenkkini, siihen on vain 500 metriä kotiovelta. Kun huhtikuussa lenkkeilin tällä radalla, oli maisema ihan erilainen kuin nyt. Metsäkin on muuttunut mäntykankaasta reheväksi viheriköksi, missä polulta toiselle ei tee enää mieli oikaista mistä vain. Kesän tulo oli ihan kuin olisi taas muuttanut uuteen paikkaan harmaan ja kolean talven jälkeen.