Lataus Kangasalla

Kotimatkalla Kiilopäältä Tallinnaan vietin yhden päivän Kangasalla. Vaikka ja kun asun muualla, Kangasala on säilynyt latauspaikkana. Uni tuli runsaiden juoksu- ja autoilukilometrien jälkeen. Äiti oli kerännyt jääkaappiin mustikoita ja kantarelleja. Reenistä tullessa oli sauna lämpimänä ja ruoka valmiina. Oih.

Tamperekin auttoi latauksessa. SM-pitkiä varten latasin taitopankkia keskiviikon AV-harjoituksessa. Tavoite oli edetä mahdollisimman suoraan. Ei ollut ihan helppoa, näkyvyys oli varsin erilainen kuin tunturimaastoissa.

Syksyksi täydensin varusteita NonameStorella. Hain lämpimämpiä varusteita itse asiassa jo ennen Lapin reissua, mutta eihän niitä siellä tarvittukaan, kun kesä osui tänä vuonna elokuulle. Mutta pian on käyttöä ihanan ohuelle, joustavalle kerrastonpaidalle, pitkille trikoille ja pirteän punaiselle juoksupaidalle!

Tätä kirjoittaessa olen Ikaalisten matkatoimiston letkassa matkalla Tallinnaan. Tuntuu lämpimältä. Aurinko paistaa Suomenlahdella ja olen menossa kotiin.

Tarpeeksi kilometrejä

Tuntureista ei saa koskaan tarpeekseen, kilometreistä kyllä välillä, hetkeksi. Vajaa kolme viikkoa Lapissa on viimeistä päivää vaille valmis. Reissun loppu on vietetty Kiilopään juurella MM-rogainingia ihmetellessä ja järjestäessä.

Kun mikään ei riitä, suosittelen osallistumaan 24 tunnin pituiseen rogaining-kisaan. Viikonloppuna Saariselällä käydyssä rogainingin MM-kilpailussa melkein kaikki maaliintulijat näyttivät siltä, että ovat saaneet tarpeekseen. Hullua touhua ja legendaarisia tarinoita!

Itse olin mukana rastien viennissä ja hakemisessa. Sunnuntaina tein rasteja hakiessa PB:n jalkalenkin pituudessa, kun juoksin  (ylämäissä ja tunturikoivikoissa kyllä kävelin) 36 kilometriä. Nousua riitti tuntureilla. Kartalla näyttää, että eihän tuossa ole kuin pari mäkeä kierrettävänä...

Viikonlopun mittakaavassa tuo oli lyhyt päivälenkki, kovimmat veti vuorokaudessa yli 150 kilometriä. Minä en keräillyt niin paljoa kilometrejä edes viikossa, mutta hyvin on sujunut vajaan kolmen viikon Lapin reissu. Määrää ja maisemia on kertynyt.

Nyt vain täytyy kahdessa viikossa jalostaa aerooppinen kevyt kulku SM-pitkälle kisamenoksi!

Turistikierros Äkäslompolossa

Perjantaina niin korkealla tasolla, että en ole tainnut Suomessa koskaan olla. Uuden tason saavutin Ylläksen huipulla 719 metrissä.

Aika ja kilometrit menevät täällä eri tavalla kuin etelässä. Torstaina tuli juoksu- ja suunnistuskilometrejä yhteensä 30, mistä päättelin, että kovin suurta vikaa jalassa ei voi olla. Kun vielä perjantainakin sujui.

Energiavarastojentäyttöpöydän ääressä lueskelin läpi kuvakirjan Äkäslompolon historiasta.

On jännittävää kuvitella, miten vähän aikaa on siitä, kun turistit vielä tulivat kylään hiihtämällä tai siitäkin, kun turisteja ei vielä ollut. Kylällä juostessa tiirailen taloja uusin silmin nyt kun olen lukenut vähän niiden historiasta. Kotamaja oli ensimmäinen latukahvila ja vanhin säilynyt rakennus on tämä kauppareitin varrella kirkon vieressä seisova Tanon talo, joka on nyt entisöity hyvään kuntoon. Siinä asuneita siskoksia kutsuttiin "kauniin kuistin sisaruksiksi".

Savottakämppien ajastakaan ei ole oikeastaan kovin kauan.Viime talvena kummasteltiin uuden taukopaikan "Elämänluukun" nimeä: se tarkoittaa savottakämpällä keittiön ja tuvan välillä ollutta aukkoa, josta keittiön naiset ojensivat ruoka-annokset miehille. Vielä 1950-luvulla ei olisi Äkäslompolon järven jäälle saanut latua tehtyä. Jäälle nimittäin kerättiin tukkeja kevätuittoa varten niin että keväällä oli koko järven jää niitä täynnä.

Ennen tätä reissua olen ollut Äkäslompolossa kesällä vain yhden tunturisuunnistusviikonlopun 16-vuotiaana (oltiin katkeria, kun rata ei mennyt avotunturiin). Kesällä löytää ihan uusia paikkoja talven latukierroksiin verrattuna. Paras uimapaikka on Varkaankurussa tunturipurossa vesiputouksen alla. Sen löysi Seikkalijasisko.

Parhaiten paikan tuntee kuitenkin jalkojen alla, silmissä ja siitä tunteesta, kun menee ulos ja ilma on niin raikasta, että se tekee hyvää. Huikea tunne on kuitenkin sekin, kun joku on kirjallisessa kuvauksessa pystynyt tiivistämään sen tunteen. Niin kuin Nils-Aslak Valkeapää:

maa

on erilainen

kun siinä on asunut

vaeltanut

hikoillut

palelluttanut

nähnyt päivän

laskevan nouseva

katoavan ilmestyvän

maa on erilainen

kun tietää

täällä

juuret

ja tyvi

Inspiroivia ihmisiä

Nykyinen työni on siitä mahtavaa, että voin ottaa yhteyttä mielenkiintoisiin ihmisiin ja asiantuntijoihin itseäkin kiinnostaviin aiheisiin liittyen. Pari päivää sitten haastattelin mentaalivalmentaja-terapeutti-kirjailija Pekka Hämäläistä urheilijan ja valmentajan henkiseen kehitykseen liittyen. Pitkän puhelun lopuksi tuli puhetta vielä meditatiivisesta kävelystä, siitä miten parhaat ideat muotoutuvat kävellessä.

Puhelun jälkeen olikin tarkoitus lähteä vaelluslenkille tunturin rinteille ja joskus käy niin, että ulkoa palatessa kirjoitettava juttu, syksyllä vaikka gradun pätkä tai nykyään haastattelu, on päässä valmiina ja sitten ei tarvitse kuin kirjoittaa. Nytkin oli mahdollisuus käydä niin, mutta ajattelinkin vaan jes jes jes, tämä oli niitä, inspiroivia ihmisiä. Niitä joiden kanssa puhumisesta saa intoa ja energiaa. Kävellessä tuli jutun sijaan mieleen muita inspiroivia ihmisiä ja heitä yhdistäviä tekijöitä.

Pekka Hämäläinen, jota haastattelin ennen päivän vaellusta, oli aidosti innoissaan työstään. Hän kertoi työskentelevänsä perheterapeuttina, työyhteisö- ja esimieskouluttajana, työnohjaajana ja lisäksi hän hakeutui oma-aloitteisesti urheilupsykologian pariin, koska halusi yrittää asiantuntemuksellaan auttaa lempijoukkuettaan SaiPaa. Hän kuulosti valtavan innostuneelta siitä mistä puhui.

Samoin kuulostaa juoksija Jarkko Järvenpää puhuessaan ravinnosta, suunnistuksen nuorten maailmanmestari Topias Tiainen analysoidessaan henkistä hyvinvointia, läsnäoloa ja läheisyyttä, tamperelainen hieroja Rikumatti Tuominen hehkuttaessaan purjehtimisen ihanuutta tai Heini Papinsaari puhuessaan geokätköistä, Kanarian saarista ja Rovaniemestä. Joo ja tietysti äiti syksyisin sieni- ja marjajahdissa.

Joidenkin ihmisten kanssa voi hetkittäin saavuttaa yhtä inspiroivia keskusteluja, mutta edellä mainituilla ihmisillä on jotain yhteistä. Kaikki näyttävät ainakin ulospäin olevan tosi sinut itsensä kanssa. He ovat löytäneet oman juttunsa ja nauttivat sen tekemisestä. Heitä kuunnellessa en ole välttämättä innostunut purjehduksesta tai tattarimaksalaatikosta, mutta into ja energia tarttuu.

Ongelmista pitää puhua, mutta inspiroivat ihmiset eivät valita ongelmista, vaan tekevät asioita ratkaistakseen ne. Jos haluaa asua Espanjassa, pitää muuttaa sinne. Jos SaiPalle on ongelmia, voi itse auttaa. Inspiroivat ihmiset kokevat jakamisen iloa kertoessaan omista jutuistaan ja ovat avoimen kiinnostuneita myös toisen ajatuksista. Siksi he ovat ihailtavia, heidän tapaamisestaan saa energiaa ja intoa, he elävät flowssa.

Samaa innostavaa energiaa voi saada kirjoista ja täydellisistä hetkistä. Niin kuin tämä maisema tänään kello viisi.

Pirkkalan hölkkä ja kokonaisvaltainen hyvinvointi

Juoksin keskiviikkona Pirkkalan hölkässä ensimmäisen juoksukisan sitten toukokuun. Erävoitto tuli!

Jalka ei mennyt paaliin (jännitti) ja tein niin hyvän juoksun kuin sinä päivänä pystyi. Jo se tuottaa suurta iloa, vaikka tulos ei ollut kummoinen: 21:03 oli sama aika, minkä kävin kellottamassa reitillä tasan kaksi vuotta sitten yksin juosten. Reitti on mäkinen 5,46 km.

Parasta Suomessa käynneissä on nähdä ystävät!

Aikaa paljon tärkeämpää oli se, että jalka kesti juoksukisan ja mieli oli hyvä. Tavallaan se on outo tunne, kun tavoitteena on kuitenkin saavuttaa tuosta paljon parempia tuloksia.

Haluan kuitenkin lähestyä tulosasiaa mieluummin kokonaisvaltaisen hyvän olon kautta. Pitkällä aikajänteellä kunnolle voi paljon, mutta yhden tietyn suorituksen päivänä ei voi tehdä enempää kuin sen päivän parhaan mahdollisen yrityksen, ja kun se onnistuu, tulee ilo ja se on paljon mukavampi tunne kuin harmi, joka tulee jos miettii mitä voisi olla jos ja jos ja jos.

Heinäkuussa ei ole tehty harjoitusohjelmaa, vaan olen tehnyt tasan niin kuin jalka, pää ja muu kroppa sanoo. Se on tuntunut hyvältä. Vaikka jalka on nyt parempi kuin kertaakaan kesällä, niin maltilla täytyy vielä edetä. Täyttä luottoa se ei ole kaiken temppuilun jälkeen vielä ansainnut!

Vuoden eka sprinttistartti

Yllätin itseni ja innostuin sprintistä. Tai en vielä myönnä, että se välttämättä olisi nimenomaan sprinttisuunnistus, joka eilen illalla aiheutti kuplivaa onnea. Pikemminkin se oli tunne ja mahdollisuus juosta kovaa ilman huonoja tuntemuksia ensimmäistä kertaa Jukolan jälkeen.

Edellisen sprintin juoksin tammikuussa ja sen jälkeen kovat vedot asfaltilla tai ylipäätään tiellä ovat olleet pannassa, koska siinä jalka menee kaikista pahimmin paaliin. Nyt uskalsin ilmoittautua mukaan ja hyvää juoksua on takana nyt pari viikkoa putkeen vain yhdellä pakkolepopäivällä.

Sprintti käytiin Tallinnan eläintarhassa. Tein kolmannelle rastille yli minuutin virheen. Mutta positiiviset asiat lasketaan nyt ja ne olivat kulku ja melko hyvä sujuvuus tuota pummia lukuunottamatta. Kävi kuin Minna Kaupille, sijoitus oli kuudes, mutta mieli iloinen, että sain edes yrittää. Seuraavaan kisaan taitaa olla kuukausi.