Outsa

Outsa

lauantai 5. tammikuuta 2019

Harjoittelu raskaana: Toisen ja kolmannen kolmanneksen kokemuksia


Enää ei montaa ulkoilulenkkiä ole edessä pallomahan kanssa, joten nyt jo voi tehdä yhteenvedon raskausajan harjoittelusta.

Toinen kolmannes 

Tarkoitus oli kirjoittaa jokaisesta kolmanneksesta, mutta toinen ja kolmas tulevat nyt tässä yhdessä. Toisen kolmanneksen päättyessä olin niin tuhottoman väsynyt, että kirjoittamatta jäi.
Toisen kolmanneksen luvataan kirjoissa olevan ihanan seesteisen pirteän hehkuvaa aikaa, jolloin jaksaa vaikka mitä. Mulla se oli laskujohteista, lisääntyvää väsymystä. Lopuksi eli lokakuussa selvisi syykin: hemoglobiini oli laskenut 40 pykälää kesäkuisesta. Yleensä mulla on hyvä lukema, niin alkuraskaudestakin: 145. Lokakuussa mittari näytti 107. Nukkua olisi voinut ihan kuinka paljon tahansa. Onpa melkoinen rautasyöppö tuo vauva, ajattelin, ei tuo arvo varmaan lähde nousuun. Mutta nousi se nopeastikin, kuukauden kuluttua oli jo 120, eikä tuntemusten mukaan ole ainakaan siitä pudonnut.

Väsymys alkoi elokuussa (neljäs raskauskuukausi). Kahdeksan tuntia harjoituspäiväkirjaan merkittävää liikuntoa oli standardimäärä viikossa.  Juoksuun tuli koko ajan lisää kävelyaskeleita, joskus oli tosin kunnon kulkupäiviäkin, jolloin olisi jaksanut juosta vaikka kuinka… tai siltä tuntui noin puoleentoista tuntiin asti. Ei VK-harjoituksia, koska ei siltä tuntunut. PK-jalkalenkit, sali kerran viikossa, raskauspilatesta youtube-videoilta, jokunen yksittäinen pyörälenkki. Painoa alkoi tulla viikolta 16 lähtien.

Syyskuussa vaihtelevia fiiliksiä: yhtenä päivänä tuntui, että onko tämä nyt viimeinen juoksulenkki, seuraavana saattoi kulkea vaikka kuinka. Juoksuvauhti oli tippunut 6:30-7:00 min/km. Eihän sellainen hölkötys kehitä, mutta silti tuntui, että pitäisi juosta, kun kerran voi. Yritin nauttia muistakin liikuntamuodoista, mutta mikään ei ole niin kivaa kuin jalkalenkki metsässä.

Juostava on kun kerran pystyy!
Suunnistamassa kävin viimeisen kerran syyskuun alussa. Se ei vaan tuntunut enää hauskalta, kun juoksu oli raskasta.

Hauskaa vaihtelua toi syyskuussa alkanut viiden kerran uintikurssi. Jo sillä määrällä sai jotenkin juonesta kiinni ja oli kivaa oppia uutta! Ajattelin, että uida ainakin voin loppuraskaudestakin, joten nyt on hyvä aika opetella. Jokainen kerta vei eteenpäin, palkitsevaa.

Juoksu loppui kokonaan aika tarkalleen toisen raskauskolmanneksen loppuun. Kuvittelin, että tulisi jotain kipuja selkään tai lantioon, mutta ei, alkoi vain supistella juostessa. Lokakuun lopussa kivuttomia mutta epämukavia supistuksia tuli jo sen verran herkästi, että juoksut jäi siihen. Pitkät kävelyvaellukset olisi olleet kivoja, mutta väsymyksen takia ne jäi vähiin.

Loka-marraskuun vaihteessa vaihtui muuten vuosi harjoituspäiväkirjassa. Viime vuosi oli välivuosi kilpailuista ja minulle tavanomaisesta harjoittelusta. Tunteja kertyi vuoden aikana 300 (vrt. tavallinen viime vuosien 450-500 h), pääosin aerobista harjoittelua. VK:ta on merkitty vain 18 tuntia, lihaskuntoa 21 h. (Marras-joulukuulta 2017 merkinnöt puuttuu kokonaan.)

Kolmas kolmannes

Tuntuu, että olen oppinut tekemään tuntemusten mukaan, vaikka se välillä onkin vaikeaa, kun mieli tekee reippailemaan vähän useammin kuin kroppa antaa myöten. Toivottavasti tatio säilyy sittenkin, kun pääsen harjoittelemaan kunnolla. Harjoituspäiväkirjaan tuli marras-joulukuussa merkintöjä 49 tuntia viikossa, käytännössä pelkkää aerobista lenkkiä.

Marraskuun lopussa kävelyvauhtikin tippui, kun supistuksia alkoi tulla herkemmin jos vaahtopäänä yritti painella. Siksi olikin taivaallista päästä hiihtämään! Joulukuun alussa oltiin viisi päivää Rukalla ja ennen joulua kahdeksan päivää Kiilopäällä. Hiihdin joka päivä. Kiilopään viikon lopussa selkä tuntui jumiselta, mikä ei ole ihme, sillä onhan se vähän notkolla tässä vaiheessa raskautta.

Hiihtoa!
Nyt on menossa raskausviikko 37 ja edelleen hiihto on mukavaa. Jaksan nyt tehdä noin tunnin lenkkejä. Ennen joulua meni vielä parituntisetkin Saariselän mieltä hellivissä olosuhteissa. Uskon että lyhyetkin reenit auttaa peruskunnon ylläpidossa, varsinkin kun mennään kymmenen kilon lisäpainolla.

Uinti ei ole enää kauheasti houkutellut, mutta se ja vesijuoksu olisivat edelleen mahdollisia. Perätilassa istuvan vauvan pää vaan painaa kurjasti palleasta, ja jotenkin uinnin opetteluvaiheessa oleva hengitystekniikka tuntuu hankalalta.

Seuraavana edessä seuraava jännittävä vaihe: synnytys ja siitä palautuminen. Juoksurattaat on olleet nurkassa valmiina jo parin kuukauden ajan, ja eilen ostin uudet nastalenkkarit. Ensi kaudelle on vain yksi suuri unelma: saisinpa kevyen juoksuaskelen takaisin.

Elokuussa kun luuli että kyllä se nyt jo kovasti näkyy ja tammikuun alussa, kun ei enää osaa kuvitella, miltä tuntuu ilman etureppua.

maanantai 3. syyskuuta 2018

Harjoittelu raskaana: Ensimmäisen kolmanneksen kokemuksia


Ehdin olla kiinnostunut raskausajan harjoittelusta ainakin yhtä kauan kuin raskaaksi tulemista ehdittiin toivoa. Parin kolmen vuoden aikana lueskelin ja imin kaikki kuulopuheet. Juttuja riitti, koska aika moni tuttu urheilija tai himoliikkuja ehti tuona aikana saada vauvan. Tai kaksikin.

Tiedonkeruuajan kaksi tärkeintä päätelmää:

1)      Raskausajan harjoittelu voi sujua miten tahansa.

Näin videon, jossa norjalainen huippusuunnistaja juoksee metsäpolulla laskettuna aikana. Luin juttuja, joissa hiihdetään, vedetään vetoja ja käydään kuntosalilla ihan viimeisiin viikkoihin asti.
Kuulin innokkaasta salilla ja ryhmäjumppatunneilla kävijästä, joka lopetti sen homman kokonaan jo alussa, koska jokainen reeni väsytti niin paljon, että hyvä kun jaksoi töihin mennä seuraavana päivänä. Kaverilleni tuli nivusiin ja lonkkiin niin kovia liitoskipuja suunnilleen ensimmäisen kuukauden jälkeen, ettei hän harjoitellut ollenkaan.

Käytännössä suurella osalla menee jotenkin noiden ääripäiden välistä.

Entä kauanko voi juosta? Loppuun asti tai kuten edellisessä esimerkissä, ei melkein ollenkaan. Yhden juoksut loppuivat, kun lenkit aiheuttivat voimakasta supistelua (ekan kolmanneksen jälkeen). Toinen lopetti, kun tuli selkäsärkyjä, kolmannella painoi lantiosta. Toista tai kolmatta lasta odottavat joutuivat lopettamaan juoksut aiemmin, kun paikat löystyivät ekaa raskautta nopeammin.

2)      Raskausaikana voi harjoitella rohkeasti, mutta omaa kehoa kuunnellen.

Kestävyysurheilijan harjoittelua voi tehdä niin kauan kuin hyvältä tuntuu. Pitkiä VK-harjoituksia tosin suositellaan pilkottavaksi mieluummin pätkiin elikkä vedoiksi, koska palautuspätkillä varmistetaan kohdun happipitoisuuden pysyminen mukavana.

Kehon kuuntelun tärkeydestä aina puhutaan kaikille urheilijoille. Saatetaan sitä kuunnellakin, mutta aina ei tehdä viestien mukaan… Raskausaikana keho reagoi uudella tavalla tuttuihin harjoituksiin. Yllärit antavat mukavaa lisäväriä kehon kuuntelun opetteluun. Miten reagoida? Harjoitusohjelmaa ei kannata liikaa suunnitella tai tulee pettymyksiä. Olotilaa kuuntelemalla voi kuitenkin saada tehtyä erinomaisia harjoituksia.

Ja sitten meitsin tapauksen ensimmäiseen kolmannekseen eli touko-heinäkuun 2018 menoon.

Lokakuusta huhtikuuhun olin kirjannut harjoituspäiväkirjaan noin viisi tuntia viikossa, koska vähensin harjoittelua reippaasti hormonitoiminnan normalisoimiseksi. Paljon kävelyulkoilua tuli noiden kirjattujen tuntien lisäksi. Jos joskus tulen raskaaksi, alan samalla harjoitella, ajattelin.
Toukokuun alussa tuli positiivinen testi. Sairaalassa käskettiin lopettaa antihistamiini, ja astmalääke vaihdettiin kevyempään. (Toinen lääkäri tosin sanoi myöhemmin niiden olevan turvallisia.) Toukokuun olin tukossa. Väsytti muutenkin tuhottomasti. Tätäkö tämä nyt on.

Kesäkuun puolivälissä allergia helpotti. Väsymys kesti onneksi vain pari viikkoa. Venlojen viestissä suunnistin serkun kaverijoukkueessa ankkuriosuuden ja oli taivaallista! Nyt alan suunnistaa! Reenata!
Pieni pelko oli kyllä persuksissa, että enhän vaikuta sikiön kiinnittymiseen tai sisällä pysymiseen harjoittelemalla. Jos kroppa pistää vastaan, jos hormonitoiminta menee sekaisin nytkin. Ei se vaikuta, tunteen mukaan voi tehdä, vakuuttivat lääkärit sairaalassa ja kahvipöydässä.

Suunnistin kyllä muutaman kerran viikossa, mutta reenimäärässä oli heti alusta asti rajoitin päällä. Kerran päivässä, tasaisen tappavaa kahdeksan viikkotunnin tahtia, muuten tuli ISO väsy.
Kainuun rastiviikolla suunnistin kuntosuunnistukset neljänä päivänä reipasta tahtia ja muuten lepäsin. Seuraavalla viikolla Lapissa innostuin alkuviikosta sellaisiin määriin, että loppuviikosta en jaksanut tehdä mitään. Lueskelin kaksi päivää mökissä. O-Ringenillä oli taas virtaa, suunnistin viikon aikana neljä kertaa upeissa maastoissa ja tein pitkän lenkin.

Huippujoukkue! Emittäjien ensi- ja toiskertalaiset veti ihan nappiin ja mä tein oman ennätyksen, 367 ohitettua omalla osuuella.
Pahin oire ensimmäisellä kolmanneksella oli hengästyminen. Ylämäet meni kävelyksi. Kun syke näytti 150 (aerobinen kynnys), hengästyminen oli jo niin voimakasta, että maksimilla olin. Happoja ei tullut ollenkaan, rajoitin oli hengityksessä. Jännää! Toukokuun alun Jukola-reenin maitohapot taisi jäädä viimeisiksi ennen kevättä 2019.

Lajeina ekalla kolmanneksella juoksu, juoksu-kävely, suunnistus. Lihaskuntoa vähän, kesäreissut sotki rytmiä, salikäynnit jäi muutamaan.

Nellimissä. Paarmat piti vauhdin yllä.
Painoa ei tullut ensimmäisellä kolmanneksella. Maha pömpötti heinäkuun alusta. Pahoinvointia ei ollut ollenkaan. Nukuin vähän enemmän kuin ennen, en ole enää kello kuuden aamuvirkku…

Jännittäviä vaiheita on vielä edessä. Kohta puolivälissä jo mennään, lokakuussa voin kirjailla toisen kolmanneksen harjoittelusta. Mitä pystyy tekemään, kun maha kasvaa?

Outsa ja Apa seikkailee Skuleskogenissa. Tässä vielä hymyilyttää, mutta lopussa meinasin tippua siskon kyydistä. AINO! Anna sämpylä! Heti!



sunnuntai 1. huhtikuuta 2018

Välivuosi


Alettiin toivoa lasta kaksi ja puoli vuotta sitten. Ei ole kuulunut.

Ensimmäisenä vuonna harjoittelin, mutta ajattelin koko ajan, että silloin on ne ja ne kisat, mutta en varmaan ole siellä, kun olen raskaana. Suunnistin sitten kisoissa, siinähän ne meni.

Toisena vuonna otin rennommin. Päätettiin, että mennään hoitoihin sitten kun muutetaan Suomeen. Käytiin joissain ensitutkimuksissa yksityisellä jo Virossa. Ei selvinnyt mitään.

Viime syksynä aloitettiin lapsettomuushoidoissa Taysissa. Mitään muuta selvää syytä ei näkynyt kuin matalat aivolisäkehormonitasot. Siihen auttaa: Kuormitustasoa alas (lääkäri näytti tutkimusta, jonka mukaan yli 4 h harjoittelua viikossa laskee merkittävästä raskaaksi tulemisen todennäköisyyttä) ja painoa ylös.

Aloin pelätä lenkkeilyä. Sohvaperunaksi ei tarvinnut alkaa, mutta pari kertaa käännyin lenkiltä melkein heti takaisin itku kurkussa, kun pelkäsin sen tekevän elimistölle vain pahaa.

Samaan aikaan olin työjuttujen kautta testaajana hyvinvointimittauksessa, jonka tulosten mukaan olin hyvin kuormittuneessa tilassa. Minä? Jalkavaiva ei ole mahdollistanut ollenkaan sellaista harjoittelua kuin olen halunnut. Töitä on kyllä tullut tehtyä, mutta kaikki muut tekee enemmän. Ja kaikki juoksevat tytöt painaa vähemmän kuin minä ja harjoittelee enemmän, kattokaa vaikka Instasta.

Pyörittelin mielessä, mitkä kolme tai neljä harjoitusta teen viikossa, kun enempi on kielletty. Mutta sitten Erkki vanha päällikkö sanoi, että mitä jos pitäisit välivuoden. No en mä tiiä, katotaan nyt, kiemurtelin, mutta heti sen puhelun jälkeen tiesin, että tietysti. Pidän välivuoden. Se ajatus helpotti, vaikka se oli samalla ihan kamala.



Niin selvisihän siinä sellainen pikkujuttu, että multa puuttui ovulaatio, vaikka kuukautiset oli säännölliset. Vuonna 2015 ei olleet. Silloin paino tippui kesän aikana 2-3 kiloa. Oli ihanan kevyt olo. Juoksu ei kuitenkaan kulkenut sen kovempaa, olin mennyt kulutuksen puolelle. Ja sinä syksynä meni menkat sekaisin. Herkimmillään voi mennä jo noin pienestä pudotuksesta. Joillain ei mene mistään, ei vaikka paino tippuisi 15 kiloa ja reeniä kertyisi.

Sain kuukautisten säännöllistämiseen lääkekuurin, mutta kahden vuoden jälkeen sain tietää, että se vaikuttaa vain vuotoon, ei munasolujen kypsymiseen. Jes, kiva tietää. Olin toki tehnyt vuosien aikana ovulaatiotestejä, en saanut niistä kuin haalean haaleita viivoja. Kaikki pikagooglettamalla löytyvät lähteet kertovat, ettei kuukautisia, varsinkaan säännöllisiä, voi olla ilman ovulaatiota, tulkitsin ovulaatiotestien ohjeiden vastaisesti, että ehkä mulla nyt vain ei tule tämän vahvempaa tulosta, pakkohan sen on tapahtua kuitenkin.

Kuukautishäiriöt on todellakin oikeasti aina hälytysmerkki, toivottavasti kaikki tytöt, naiset ja valmentajat ymmärtäisi sen.


Oikeasti olin syksyllä kuormittunut. Huomasin sen levättyäni kaksi kuukautta. Paino ei noussut (aineenvaihdunta kai reagoi muuttuneeseen tilanteeseen hitaammin?), kroppa tarvitsi energiaa. Ei tehnyt mieli lenkille muuta kuin tavan vuoksi. Pikkuhiljaa kasautuvaa kuormitusta ei ole helppo huomata. Toimimattomalla lihaksistolla harjoitteleminen kuormittaa paljon enemmän kuin toimivalla. Toki mulla on ollut oikein hyviäkin jaksoja, mutta kolmen vuoden kamppailu nilkan kanssa kuormitti.

Voihan lisäksi olla, että hoidoissa paljastuu vielä jotain ihan muuta, joka ei liity rasvaprosenttiin, kuormitukseen, hormoniarvoihin ja kuukautishäiriöihin. Siihen nähden lepo ja lihotus olisi oikein helppo hoitokeino... Osa lapsettomuutapauksista jää myös täysin selittämättömiksi, mitään syytä ei löydy.

Hoitojen alussa hormonilääkitys puri kovaa. Pieni annos ja voimakkaat vaikutukset. Nyt puolen vuoden kohdalla nekin ovat vähän tasoittuneet.

Joulusta tähän päivään olen saanut neljä kiloa painoa. Olen hiihtänyt sään mukaan, ilman kelloa. Käytiin Espanjassa, juoksin melkein joka päivä, mutta otin kuvia ja nappasin geokätköjä. Rennolla meiningillä. Suunnistinkin, se oli ihan kivaa, mutta ei sellaista kuin hyvässä kunnossa. Vaikka ei kunto niin huono ole. Täytän jo 30 vuotta tänä vuonna, pohjat pitää kyllä. Joka lenkillä kulkee, kun ei ole väsynyt.

Alkujärkytyksissäni, välivuosipäätöksen aikaan, ajattelin että urheiluhan on ihan hullua, jos sen takia käy näin. Fitness-buumi näkyy kuulemma jo lapsettomuusklinikoillakin. Mutta kropan ja pään voi ajaa sekaisin ihan muullakin tavalla, vaikka töitä tekemällä. Kiskomalla itsensä loppuunpalamisen rajoille asti. Tai lihomalla syömisen ja liikkumattomuuden takia. Lihavuus on suuri lapsettomuusriski.

Urheilu on mun tapa olla, elää, haastaa itseäni ja kokea maailmaa. Ei se ole ollenkaan hullua niin kauan kuin terveys säilyy. Tai on, hullun ihanaa, ja eihän hulluus sitä paitsi ole negatiivinen asia.


Paljastetaan nyt vielä idoottimaisinkin juttu. Painon nousu on ollut oman pään sisällä kaikista inhottavin asia koko talvessa. Sehän on ihan hullua! Painan vieläkin alle 60 kiloa. Lääkäri sanoo, että saisi tulla vielä muutama kilo. Jouduin pistämään joitain vaatteita varastoon, kun ne kiristivät ja muistuttivat asiasta koko ajan. Ja silti, vaikka sitten kun taas urheilen voin painaa saman verran kuin ennenkin ja vaikka en todellakaan ole lihava, ajattelen koko ajan, minkä verran syön. Syön kaikkea, normaalisti, herkkuja joo, joka päivä, mutta koko ajan on mielessä paljonko. Sitä tarkkailua ei varmasti huomaa ulospäin, koska syön kyllä hyvin ja aika paljonkin tytöksi. (Naiseksi. Ei saa tytötellä itseään ettei naisten asema huonone.) Saatan käydä päässä läpi, mitä olen tänään syönyt ja mitä vielä syön. Ei mitenkään eteenpäin vievää, mutta luulenpa vaan että ihan pirun yleistä kyllä urheilijoiden joukossa. Ei ehkä vaikuta edes mun ruokamääriin, mutta vie kauheasti päänsisäistä energiaa.

Mulla on kiltti muisti. Muistan paljon hyvää ja vähän huonoa, vaikka juuri kokemishetkellä nämä vuodet ovat välillä olleet aika kovia. Olin onnellinen, että voin kuitenkin urheilla, vaikka vauvatoive ei edistynyt aikoihin. Nyt en voi sitäkään, mutta onnellinen voin olla. Siitä että olen saanut vanhemmilta ja valmentajalta sellaisen kasvatuksen ja tuen, että selviän mistä vain. Ja että mulla on uskomaton joukko ystäviä, joiden kanssa puhua, olla, itkeä ja nauraa. Ja Juho, sen kanssa on niin kivaa, että pärjätään vaikka kahdestaankin.

Elämme mielenkiintoisia aikoja. Ilman tätä aikaa, en olisi löytänyt itsestäni tätä kaikkea, ymmärtänyt aika monia uusia asioita. Tämä on välivuosi suunnistuskisoista, mutta ei elämästä.


Kun ei urheile, ei tarvitse mennä lenkille sateella.
Voi ottaa toisenkin lasin viiniä, eikä tarvitse miettiä väsyttääkö huomenna.
On paljon vapaata aikaa, ei väsytä, ei haittaa vaikka suunnistuskauden alkaessa on puoli metriä lunta.
Voi syödä suklaata ja omenaa iltapäivällä, eikä pistä iltalenkillä.
Voi mennä lenkille klo 13, koska ei tarvitse miettiä, miten ehtii palautua päivään toiseen harjoitukseen.
Voi juosta 4 km, vaikka se ei ole mikään TREENI. Tai hiihtää 35 min. (Ladut lähtee 100 m kotiovelta!)
Voi ottaa kännykän taskuun ja napata kuvia ja pysähtyä geokätköille.
Päiväreissuille voi lähteä ilman treenikamoja eikä tarvitse aikatauluttaa.

Silti. Mieluummin.

Juoksisin sateessa, jättäisin viinilasin juomatta, olisin ihanasti väsynyt kovasta lenkistä, matkustaisin suliin maastoihin, söisin välipalaksi kauraleipää, lähtisin aamulla ensimmäiseen harjoitukseen, jättäisin kännykän kotiin, miettisin missä välissä ehdin lenkille.

Mutta sitten kun pääsen harjoittelemaan, voin ehkä joskus katsoa ajan keittiönkellosta, pysähtyä hienoon paikkaan ja hiihtää vain 35 min, jos siltä tuntuu.

Mielessäni olen suunnistanut oikein paljon. Olen iloisen yllättynyt siitä, miten mieleen pulpahtelee kuvia sujuvasta suunnistuksesta, onnistuneista suorituksista, parhaista hetkistä. Ei yhtään virhettä tai pettymystä.