On järkytetty

Joidenkin harjoittelevien tai valmentajien puheeseen kuuluu lause "elimistöä pitää järkyttää erilaisilla ärsykkeillä, että kehitystä tapahtuu". Mun harjoittelu on nykyään pelkkää juoksua ja suunnistusta, jottei elimistö järkkyisi niin että harjoittelusta tulee katkonaista. Ei saa olla jumissa voimareenistä tai jalat kipeenä pelailuista, ettei pääasia häiriinny tai tule vammoja. Juoksemalla järkytystä tapahtuu esimerkiksi vedoilla tai määrällä, Uudessa-Seelannissa uusi ärsyke olivat jyrkät mäet.

Nyt on elimistöä järkytetty. Uudessa-Seelannissa juoksin viidessä viikossa 486 kilometriä, sisältää viisi kisastarttia. Sitten tuli aikaero ensin Hongkongiin ja sieltä kahden ja puolen päivän päästä kotiin. Monet sanovat, että parin päivän pysähdys auttaa toipumaan aikaerosta ja idästä länteen on helpompaa, mutta kyllä mulla meni ihan toisin päin. Tällä viikolla olen herännyt viideltä ja on väsyttänyt. Varhaisaamuina järkytin mieltä lukemalla Barbara Demickin Pohjois-Koreaa kuvaavan kirjan Suljettu maa, joka oli valtavan mielenkiintoinen ja  järkyttävä. Tänään pystyin jo nukkumaan seitsemään.

Kotona odotti pakkanen, pimeys ja uusi bakteerikanta. Tähän asti olen säilynyt kuitenkin terveenä! Eilen avasin hiihtokauden liukkailla laduilla ja tänään tuntuu joka lihaksessa.

Nyt oli niin paljon ärsykkeitä, että seuraavat viisi viikkoa aion nauttia mahdollisimman tasapaksua hiljaiseloa kotona. Kalenterissa ei ole mitään muuta kuin Jämin viikonloppu helmikuussa ja kahdeksan tuntia koulua viikossa. Kuulostaa taivaalliselta.

Kotimatkalla

Tänään täällä ja huomenna Hallilassa. Poikettiin kotimatkalla HongKongiin. Siinä on kyllä käsittämättömän suuri kaupunki.

Uudessa-Seelannissa odotin kisojen jälkeistä viikkoa, että pääsen juoksemaan Paljon. Juoksin kuitenkin vain normaalisti, koska juoksin heti kisan jälkeen liikaa ja en palautunut viikossa ollenkaan. Puuttui sitä kuuluisaa malttia.

Ajattelin etsiväni juoksureittejä myös kahden päivän HongKongin stopin aikana, mutta kävi niin, että olin kovin puhki ja saatoin keskittyä hyvällä miellä turisteiluun. Kävin vain aamulenkit läheisessä labyrinttipuistossa ja sitten jaloiteltiin ympäri kaupunkia tuntikaupalla. Nyt ollaan taas viikon takaisessa tilanteessa: nähtävyysähky ja tarttis päästä heti juoksemaan! Tai ehkä hiihtämään. Miltähän siellä Tampereella näyttää.

Aamulenkkimaasto

 

Kisakauden lopetus

Maasto oli farmlandia.

Tammikuun kisakausi loppui aika nopeasti ja varsin onnellisesti. Kahden kisan ryssimisten jälkeen sain maailmancupin kolmannessa pidettyä pään järjestyksessä ja prologi + takaa-ajo –yhdistelmässä olin 11. Jee! Aamun prologissa lähdin ensimmäisenä. Otin plussana sen ettei kukaan ollut häiritsemässä, mutta olisi selistä saattanut pientä kiriapua olla. Oli äärimmäisen raskasta, +32 C, jyrkkää nousua. 3,6 kilometriin meni 29 minuuttia. Kärki oli neljän minuutin päässä.

Viisi tuntia köllöttelyä varjossa ja paljon nestettä ja sitten uusi startti. Ei jaksanut verrytellä yhtään, mutta kisassa juoksu lähti sujumaan mukavasti. Venla ja Riina starttasivat juuri muutaman sekunnin eteen ja yhdessä saatiin napsittua selkiä kiinni. Kohta siellä tuli Billstamia, Almia ja Wyderia ja se oli mulle ihan uutta seuraa

Kartanvaihdon jälkeen Venla ja Riina ottivat väärän reitinvalinnan ja päästiin minuutilla karkuun. Rastille 15 tuli minuutin virhe ja takaa tuli letka melkein kiinni.  Lopussa ei enää lyönti riittänyt kymppisakkiin, mutta 11 on kuitenkin mun paras maailmancupin sija.

Venlaa ja mua puhalluttaa.

 Syksyn juoksukisoista on ollut ainakin se hyöty, että kroppa sietää pahempaa oloa ja kovempaa lyöntiä kisassa. Onneksi tuli onnistuminen ryssimisten jälkeen, ettei tarvinnut odottaa kevääseen!

Turhautumus paratiisissa

Saako unelmamatkalla turhautua? Kisojen vuoksi ei ole viikkoon paljon tullut harjoittelua. Huomenna on kisa ja sitä varten on pitänyt ottaa kevyesti. Edelliset kisat harmittaa vielä. Viikon vähätkään juoksukilometrit eivät ole sujuneet kuumuuden, pistoksen ja mahaseon vuoksi. Turhauttavaa. Olosuhteet on niin mainiot, että tekisi mieli lappaa kilometrejä mittariin. Kisoja vartenhan sitä reenataan, mutta näin tammikuussa tuntuu vaikealta ottaa leiriolosuhteissa kevyesti. Ensi viikolla sitten vielä viisi määräpäivää aikaa.

Onpa ollut aikaa katsella nähtävyyksiäkin siis, ensin Wellingtonissa ja nyt viime päivät täällä Napierin viihtyisässä pikkukaupungissa meren rannalla. +32 C.

Kaarsin pirtat.

Tässä on nyt näitä pummeja! Tossa sprinttikartassa niitä ei ole, kun se on karsinnasta. Mutta keskarin kartassa niitä ON ja varastossa niitä ON LISÄÄ, koska finaalin karttaa ei tässä vielä ole saatavilla. Se saattaisi tarjota koko kansan viihdykettä, mutta tuskin siitä tulee koskaan julkaisukelpoista.

Kisakauden avaus

WC 1 keskimatka hiekkadyyneillä

Oli kiva startata pitkästä aika kisaan. Vielä kivempaa olisi ollut, jos olisi vähän suunnistanutkin syksyn jälkeen… Kisa juostiin pienipiirteisellä dyynialueella meren rannalla. Alku meni ihan rauhallisesti, mutta vitoselle kosautin kunnolla. Muuten kisassa oli tunne, että tiedän, mitä pitäisi tehdä ja jaksoin keskittyä, mutta en vaan osannut. Tuli muitakin virheitä.

WC 2 sprintin karsinta

Karsintakisa käytiin Wellingtonissa parlamenttitalon ympärillä. Onnistuin säilyttämään eilisen tunteen suorituksenhallinnasta ja meni hyvin, ekaa kertaa erittäin pitkään aikaan! Joka välille piti tehdä reitinvalintaa, ja kun välit olivat lyhyitä, ei oikein pystynyt suunnittelemaan kun yhden välin kerrallaan. Aina löysin sujuvasti jonkun vaihtoehdon, enkä joutunut miettimään.

 

WC 2 sprintin finaali

Finaali oli sitten katastrooffi. Ryssin reitinvalinnan ja Venla sai siinä kiinni. Juostiin monta väliä yhdessä ja sitten tuli totaaliryssiminen: tipuin etupeesistä juoksemalla pienen risteyksen ohi. Venla kääntyi sinne ja huomasin sen, mutta en vaan pystynyt reagoimaan, kun en ollut risteystä nähnyt ja en ollut odottanut sen tulevan niin nopeasti.

Aivan käsittämätöntä. En osaa suunnistaa edes yhdessä taitopäällikön kanssa. Silti odotan jo seuraavaa starttia, joka on ensi sunnuntaina. Lyödäänkö taas tossua toisen eteen ja päätä seinään? Joo ja kiitos ei.

Tulokset täällä, joskus aikanaan

Vastoinpäin

Tänään rinttasin vähän Massey Universityn kampuksella Palmerston Northissa. Muuten sujui mukavasti, mutta 3-4-välin reitinvalinnan mokasin. Juoksukin kulki. Iltapäivällä oli hieronta, joten kai se kulkee viikonloppunakin. Oikea jalka on aina pahempi, mutta täällä on poikkeuksellisesti ollut vasen. Kovin päinvastaista on kaikki! Niin kuin sekin, että toisin kuin syksyllä, on kauhean kivaa päästä kisaamaan. Ainakin ennakkoon tuntuu, että syksyn pummiputkipeikolta on selkä katkaistu :)

Anteeks huono kuva, en jaksa ottaa uudestaan.

Bye bye Ohakune

Ohakune taakse jäi. Viimeisenä päivänä ehdittiin vielä katsastaa suuret nähtävyydet: ajettiin Juhon kanssa ylös Ruapehu-vuorelle ja käytiin maailman isoimmalla porkkanalla.

Yleensä lempparireenit pitkät lenkit on jotenkin jääneet paitsioon, oikeastaan vasta tänään tuli ensimmäinen kunnollinen ja hyväntuntuinen 20 km lenkki. Majoituksen isäntä Darren kaipasi motivaatiota juoksureeneihin ja ehti viimein mukaan lenkille. Oli tosi hauskaa juosta yhdessä, Darren kertoi vaikka mitä metsistä, linnuista ja vanhasta rautatiestä. Sen edellinen työ oli kuunnella kiiwien ääntelyä kansallispuistossa, puistonvartijana ilmeisesti.

Ohakunen hiljaisuudessa oli ajatonta. Yhtenä päivänä Darren väitti, että on lauantai ja hetken jo uskoinkin. Yritin varmistaa majoituskaverilta, mutta viikon oleskelun jälkeen hän ei tiennyt mikä päivä on. On jännä tuo ajankulu, kymmenen päivää eristyksissä tuntuu pieneltä ikuisuudelta.

Iltapäivällä ajeltiin tänne Palmerston Northiin. Pari kertaa kartan kanssa ja sitten onkin jo kisat. Parin väsypäivän jälkeen (maltoin keventää!) kulkee taas kepeästi.