Maltilla Lapissa

Joulun ympärillä kymmenen päivää vierähti Lapissa Kiilopään maisemissa. Mukavaa vaihtelua oli päästä loskakelejä pakoon. Latuja oli auki noin 40 kilometriä ja lumiset maisemat toivat joulufiiliksen.

Reenisuunnitelma oli kaikkiin edellisiin Lapin reissuihini nähden maltillinen. Olin väsynyt, kun lähdin reissuun ja aluksi hiihtelin vain tunnin lenkkejä. Jalat olivat vähän kummissaan uudesta lajista. Parin päivän jälkeen oli ensimmäinen lepopäivä ja sen jälkeen reenit sujuivat oikein hyvin.
Lumimaisemista, joulumielestä, hiihdosta, savusaunasta ja avannosta ja kaikesta muusta huolimatta kaikista ihaninta oli se, että juoksu tuntuu alkavan vähitellen sujumaan. Muutaman minuutin juoksupätkiä kävelypalautuksella on tässä tahkottu jo jonkin aikaa ja näyttää niistä olleen apuakin. Lapissa sujui helposti useampana päivänä peräkkäin 6-8km juoksulenkit ilman että teki edes mieli kävellä! Jee! VK1-vauhtiakin kokeilin ensimmäisen kerran ja vaikka se nyt ei mitään kovin vauhdikasta menoa ole, niin pääasia on, että tuntui helpolta ja keuhkot toimivat.

Viimeisinä päivinä alkoi hiihtokin sujua paremmin. Pisin lenkki oli 26km, mikä tuntuu lyhyeltä edellisiin talviin, mutta olen tyytyväinen, että harjoittelu on sujunut järkevästi ja pystyn kehittävän harjoituksen jälkeen tekemään harjoituksen seuraavanakin päivänä. Tästä pitää muistaa iloita, aina se ei ole itsestään selvää!

Toisenkin lepopäivän ehdin pitää ja nyt etelään palattuani en ole väsynyt muuta kuin myöhään menneestä paluumatkasta. Etelän myrskyistä makua saatiin lentokoneen laskeutuessa Helsinkiin: käytävän toisella puolella joku oksensi (ei ollut kyllä itelläkään kaukana) ja taaempana toinen rukoili, kun kone keinui ja siipi melkein viisti maata! Turvallisesti päästiin kuitenkin alas.

Waldlin-lenkkeilyä

Viime viikolla olisin kirjoittanut, että kylläpä on lähtenyt mukavasti sujumaan tämä harjoittelu. Juoksu tuntui hyvältä ja ei tullut epäonnistuneita reenejä. 73 juoksukilometriä on suurin saalis pitkään aikaan. Mutta taisipa tulla tehtyä liikaa, sillä tällä viikolla olen ollut väsynyt?

Vaikka sairastamisesta on jo yli kaksi kuukautta aikaa, tuntuu toipuminen olevan vielä vähän kesken. On vaikeaa tietää, millainen väsymys mistäkin reenistä tulee. Toipilaslaisuus näkyy tietysti harjoituksissa. Olen edennyt lenkeillä ns. Waldlin-tekniikalla. Googlaamalla löytyy hyvin vähän tietoa termistä, mutta kyseessä on yksinkertaisesti juoksun ja kävelyn vuorotteleminen. Juoksupätkän jälkeen lihakset palautuvat lyhyellä kävelyosuudella. Ne harvat sivustot, mitä googlaamalla löysin, suosittivat tämäntyyppistä harjoittelua aloitteleville kuntoilijoille. Ja aika alustahan tässä on itsekin saanut taas lähteä.

Käytännössä ensimmäisissä harjoituksissani juoksin kaksi minuuttia ja kävelin minuutin ja nyt muutaman viikon aikana suhde on muuttunut tasolle neljä juoksuminuuttia yksi kävelyminuutti. Näin onkin sujunut aika hyvin! Juoksuasentokin pysyy muuten parempana, kun välillä tulee lihaksille palauttava osio.

Lumen tulo on vähän masentanut, kun liukkaalla tiellä on ikävä lipsutella. Nastalenkkari ei pidä loskassa, eikä tietenkään tavallinen kesälenkkari, ehkä maastolenkkari on tuntunut parhaimmalta. Silti välillä tuntuu, että kolmasosa askeleesta karkaa takaisin taaksepäin! Suunnistuskelejäkin olisi riittänyt näin pitkälle. Itse olen käynyt marraskuun alusta lähtien kaksi harjoitusta? Huonossa kunnossa kaikki energia menee etenemiseen, eikä keskittymisestä tunnu tulevan mitään. Tosin itsenäisyyspäivän harjoituksessa oli jo vähän positiivisen voimakasta oloa maastojuoksun saralla. Siis käytännössä tuntui, että ehkä joskus on taas mahdollista päästä kovaa!

Parin päivän päästä suunnataan kymmenen päivän Lapin reissulle, missä luultavimmin saa juosta kovaksi auratulla valkoisella tiellä ja ulkoiluttaa suksia: näyttää olevan 38km latua auki Saariselällä ja lunta 20-30cm!

Takaisin lenkkipolulle

Paljon on jo aikaa siitä, kun kirjoitin paketin kuntoon laittamisesta. Paljon olen ehtinyt tässä välissä tehdäkin ja mikä tärkeintä, tervehtyä reenikuntoon!

Olen pysynyt terveenä jo kaksi kuukautta. Harjoittelun aloittaminen uudestaan oli todella vaikeaa, kun tavallisesti helpot harjoitukset tuntuivat raskailta ja palautuminen kesti kauan. Lokakuussa kävin Kiilopäällä tekemässä pitkiä päiväkävelyitä. Koko viikon oli niin sumuista, että tunturille ei päässyt kuin parina viimeisenä päivänä.

Kiilopään reissun jälkeen muutimme Juhon kanssa Hallilaan, joten ainakin tuli suljettua pois vanhan puutalon mahdollisten ilmaongelmien vaikutukset terveyteen. Ja tilaakin tuli mukavasti lisää, kun vaihdoimme yksiöstä kolmioon.

Koska olin sairastellut niin paljon, lääkäri ehdotti, että kävisin ravitsemusterapeutin juttusilla tarkistamassa, ettei ravintopuolella ole isompia ongelmia, joiden vuoksi saattaisin sairastella. Ravitsemusterapeutti kiinnittikin heti huomiota proteiinin vähäiseen saantiin, mikä laskee vastustuskykyä. Nyt pidän vähän ruokapäiväkirjaa ja käyn sitten vielä uudestaan juttelemassa asiasta.

Valmennuspuolella olen aloittanut yhteistyön Erkki Knuuttilan kanssa, joka on niittänyt mainetta mm. Annmari Viljanmaan ja Terhi Holsterin valmentajana. Juttu on aika uusi, mutta innolla odotan tulevia kuukausia ja vuosia.

Marraskuun aikana harjoittelu alkoi hitaasti, mutta varmasti sujumaan koko ajan paremmin. Uskalsin levätä ja viime viikolla pääsin lenkkeilemään jo 60 kilometriä. Terveysasioista on hoitamatta vielä toisen puolen viisauden hampaiden poisto, mikä on edessä tällä viikolla. Sitten ei pitäisi olla enää mitään hidasteita hyvällä reenikaudelle!

Paketti kuntoon

Kun ruumista vaivaava väsymyksen ja hengitysvaikeuksien aiheuttaja ei vielä tunnu hellittävän ja SM-kisoihin on aikaa kolme päivää ja seuraaviin kaksi viikkoa, näyttää vahvasti siltä, että syksy on omistettu harjoittelun ja kilpailemisen sijaan kaikenlaisten oheistoimintojen ja tukiasioiden kuntoon laittamiselle. Ei tietysti kovin mieluisa vaihtoehto, mutta kovin tarpeellinen, kuten seuraavista kappaleista voi huomata.

Isoin kuntoon laitettava asia on tietenkin terveystilanne, mutta seuraavana tulee henkilökohtaisen valmentajan hankkiminen. Petteri-koutsin kanssa ollaan keskusteltu monta vuotta, tarkalleen ottaen viisi. Olen oppinut tekemään laadukasta perusharjoittelua ja tietysti paljon taitoasioistakin. Tämän vuoden aikana olen kuitenkin tajunnut, miten paljon enemmän tukea ja palautetta voisin valmentajasuhteesta saada ja valmentajan etsiminen on pyörinyt mielessä koko vuoden. Kerralla pitäisi löytyä se täydellinen, ja niitä ei tunnu puissa kasvavan...

Terveysasioihin koitan vaikuttaa pitkäjänteisemmin ja syksyn aikana olisi tarkoitus poistaa 2-4 viisaudenhammasta. Kauhistuttaa jo ajatuskin! Mutta olisi kovin ikävää, jos niistä tulisi vaivaa sitten kisakaudella tai talven tärkeällä harjoitusjaksolla. Lääkäri ehdotti, että voisin käydä ravitsemusterapeutin juttusilla varmistamassa, että kaikki on kunnossa. Olen sairastellut viime vuosina suhteellisen paljon ja on kiva tarkistaa, ettei siltä puolelta löydy syitä heikkoon vastustuskykyyn. Ja vaikka ei löytyisikään, niin varmasti jotain opin ja on kiva tehdä asiat aina paremmin ja paremmin!

Koulupuolelta on syksyllä hyvää aikaa hoitaa pois läsnäolopakollisia kielikursseja. Kesätyöprojektinani on ollut kangasalalaisen suunnistuksen historiikin kokoamista, joka jatkuu vielä ensi kesän. Nyt syksyn aikana koitan sitäkin tehdä minkä vain jaksan.

Tällä hetkellä minkäänlainen hengästyttävä harjoittelu on mahdotonta, mutta toivottavasti pian pääsen jo kevyille lenkeille. Pari viikkoa oli puhti niin poissa ja vähän pelottikin, että mikäs tässä nyt on vialla, kun ei kauppareissusta meinannut selviytyä. Nyt alkaa olla jo energiaa esimerkiksi nilkkojen vahvistusprojektille (jospa välttyisin edellisen postauksen tapaisista pikkuvammoista sitten!) ja ehkä vähitellen myös kevyelle keskivartalojumpalle, joka tosin vielä nostaa sykettä kummiin lukemiin. Lääkäri kuitenkin sanoi, että voimien mukaan voi kaikkea tehdä. Sitten kun tulee tehoharjoittelun aloittamisen aika, pitää olla varovainen, mutta silloin olen toivottavasti jo löytänyt sen valmentajan auttamaan suunnittelussa!

Sattuuko tarpeeksi?

Tunturisuunnistuksen jälkeen suuntasin Kiilopäälle, missä oli tarkoitus juosta pitkää lenkkiä tunturissa ja tehdä muutenkin hyvää perusharjoittelua. Viikosta tuli kuitenkin sauvakävelyleiri.

Ensin lihakset olivat sairaan väsyneet Tunturisuunnistuksen tummumisesta. Parissa päivässä ne palautuivat, mutta hengitys oli edelleen ongelma. Kevyt juoksu sujui, mutta hengästyessä ilman kulku pysähtyi kuin seinään jonnekin yläkeuhkoihin. Kurkkuun alkoi sattua ja yskitti. Kävelin sitten ylämäkiä.
Viikon mukavin reissu oli Inarin iltarastit tiistaina Juutuanvaarassa aivan Inarin keskustan tuntumassa. Nopeaa maastoa, jossa kuitenkin piti suunnistaa, mun lempparia. Ylämäissä sielläkin meni kävelyksi, mutta en stressannut. Saatiin vanhoja karttoja järjestäjiltä tulevien reissujen reenejä varten.

Perjantaina käytiin Juhon kanssa valloittamassa Terävä-Nattanen. Ei sentään Kiilopäältä lähdetty, matkaa olisi ollut yhteen suuntaan noin 25 kilometriä. Ajettiin Sompiojärven rantaan ja sieltä oli huipulle kahdeksan kilometriä. Viimeinen kilometri oli isoilla kivilohkareilla kiipeilyä. Sadekuuroja tuli välillä ja se liukasti vähän kiviä. Huipulla sattui kuitenkin hieno aurinkoinen hetki ja oli mukava ihailla jylhiä maisemia.

Paluumatkalla pyörähti sitten nilkka. Ihan helpossa paikassa, kun kivikosta oli jo selvitty. Kuuden kilometrin loppumatka oli tuskainen, kun pienikin vääntö nilkassa sattui. Selvittiin kuitenkin ja seuraavana päivänä sillä pystyi vähän juoksemaankin, turvotusta tosin oli.

Ihmismieli se vaan on näiden ongelmien kanssa kummallinen, tai ainakin urheilijan mieli. Joka aamu sitä toivoo, että tänään alkaa taas kaikki sujua ja monena päivänä peräkkäin sitä saattaa olla yllättynyt, että eikö tämä vieläkään ole ohi. Reenissä olleet huonot tuntemukset ja kivut unohtuvat jälkeenpäin nopesti. Lenkkarit pois jalasta, suihkuun ja syömään ja jo samalla tulee ajatus, sattuiko siihen nilkkaan nyt sittenkään niin paljon. Sama kuin keskeytetyn kisan jälkeen, tuntuiko se muka niin pahalta? Järki tietää, että kun motivaatio on kohdallaan ja mieleen tulee kysymys reeniin lähtemisen järkevyydestä, pitäisi hälytyskellojen jo soida. Mieli ei kuitenkaan tahtoisi antaa periksi, vaikka kaikki ei ole kunnossa. Tuntuu, että reenipäiviä menee hukkaan. Järkevinä hetkinä pystyn ajattelemaan, että kisoja ja leirejä tulee koko ajan uusia.

Ensi viikolla olisi Suunnistusliiton Talenttiryhmän leiri Vuokatissa ja sinne lähtemistä arvoin monta päivää, mieli vaihtui tunnin välein. Päätin kuitenkin lähteä kotiin ja laittaa asiat kuntoon. Kun päätös on tehty, tulee helpottunut tunne: juuri tällä tavalla teen parhaiten kokonaisuuden kannalta. Silti harmittaa vähän ja siksi välillä tulee mieleen sattuiko sittenkään tarpeeksi...;)

Synkkyys tunturissa

Tarinointi täällä alkaa synkkyydestä. Kauan odotetulla Tunturisuunnistus-reissulla oli mukavaa starttiviivalle asti. Juoksin sekasarjassa tosielämän parini Juhon kanssa.Yleensähän Tunturisuunnistus on varsin nautinnollinen kilpailu lähdöstä maaliin asti. Sitä voi suositella vähemmän suunnistaneillekin. Tänä vuonna ainakin sekaparisarjassa oli mukana monta hiihtäjää: monta muutakin mahtuisi mukaan ja tapahtuma olisi varmasti mukava osa pohjoisen leiriä.

Reenit oli sujuneet kohtalaisesti jo peräti viikon ajan ja matkalla lähtöpaikalle tuntui kevyeltä. Alkuradasta oli täpäkkä nousu tunturiin ja jo siinä tuntui pahalta, vaikka käveltiin. Neljännen rastin ja tunnin kisan jälkeen tuntui vielä pahemmalta. Kurkkuun ja koko rintakehään sattui ja en saanut vedettyä henkeä syvään. Pakko oli jättää kesken. Hetken jaksoin hölkötellä kisakeskus Vuontispirttiä kohti, mutta lopussa jaksoin enää kävellä. Loppupäivän olin aivan tummana ja tiesin kokemuksesta, että tästä palautumiseen menee nyt taas kolme päivää. Seuraavan päivän aikana jaksoin kävellä 20min ja nukkua.

Synkkyyden aiheuttajana on mitä todennäköisimmin mykoplasma, josta alkaa kertyä meikäläiselle jo varsin vankka kokemus. Olen sairastanut sitä aiemmin vuoden ja nyt kesäkuun lopussa NORTin aikaan se iski uudelleen. Mukava kevätkunto katosi viikossa täysin. Kovaa juostessa hengitys kirraa ja väsymys on karmea. Iskin siinä vielä päätä seinään lähtemällä kuitenkin Kainuun Rastiviikolle keräämään osakilpailuista sarjan hylsy-keskinkertainen tulos-keskeytys-ei lähtenyt. Sen jälkeen reeni ei tuntunut heinäkuussa sujuvan, mutta niin pahalta kuin Tunturisuunnistuksessa ei sentään tuntunut.

Tero Pitkämäkeä hoitanut lääkäri kommentoi Ilta-Sanomissa, että väsymysoireilu mykoplasmassa on hänelle uutta. Itselläni tauti on kuitenkin ilmennyt nyt ja aiemmalla kerralla juuri mielettömänä väsymyksenä. Hengitysoireet tulevat vasta hengästyessä. Toisilla taas mykoplasma on ilmennyt jatkuvina flunssina. Pelottavinta on, että taudista tiedetään niin vähän, eikä yksiselitteistä ja varmaa hoitoa tai testejä tunnu olevan. Hetken kun luulee jo olevansa terve, niin muutaman päivän päästä saattaa olo olla kuin ylikunnossa olisi.

Kolme päivää Tunturisuunnistuksen jälkeen sauvakävely sujuu jo... Saa nähdä ehtiikö tyttö terveeksi ja kuntoon syyskuun SM-kilpailuihin!