Ensin lihakset olivat sairaan väsyneet Tunturisuunnistuksen tummumisesta. Parissa päivässä ne palautuivat, mutta hengitys oli edelleen ongelma. Kevyt juoksu sujui, mutta hengästyessä ilman kulku pysähtyi kuin seinään jonnekin yläkeuhkoihin. Kurkkuun alkoi sattua ja yskitti. Kävelin sitten ylämäkiä.
Viikon mukavin reissu oli Inarin iltarastit tiistaina Juutuanvaarassa aivan Inarin keskustan tuntumassa. Nopeaa maastoa, jossa kuitenkin piti suunnistaa, mun lempparia. Ylämäissä sielläkin meni kävelyksi, mutta en stressannut. Saatiin vanhoja karttoja järjestäjiltä tulevien reissujen reenejä varten.
Perjantaina käytiin Juhon kanssa valloittamassa Terävä-Nattanen. Ei sentään Kiilopäältä lähdetty, matkaa olisi ollut yhteen suuntaan noin 25 kilometriä. Ajettiin Sompiojärven rantaan ja sieltä oli huipulle kahdeksan kilometriä. Viimeinen kilometri oli isoilla kivilohkareilla kiipeilyä. Sadekuuroja tuli välillä ja se liukasti vähän kiviä. Huipulla sattui kuitenkin hieno aurinkoinen hetki ja oli mukava ihailla jylhiä maisemia.
Paluumatkalla pyörähti sitten nilkka. Ihan helpossa paikassa, kun kivikosta oli jo selvitty. Kuuden kilometrin loppumatka oli tuskainen, kun pienikin vääntö nilkassa sattui. Selvittiin kuitenkin ja seuraavana päivänä sillä pystyi vähän juoksemaankin, turvotusta tosin oli.
Ihmismieli se vaan on näiden ongelmien kanssa kummallinen, tai ainakin urheilijan mieli. Joka aamu sitä toivoo, että tänään alkaa taas kaikki sujua ja monena päivänä peräkkäin sitä saattaa olla yllättynyt, että eikö tämä vieläkään ole ohi. Reenissä olleet huonot tuntemukset ja kivut unohtuvat jälkeenpäin nopesti. Lenkkarit pois jalasta, suihkuun ja syömään ja jo samalla tulee ajatus, sattuiko siihen nilkkaan nyt sittenkään niin paljon. Sama kuin keskeytetyn kisan jälkeen, tuntuiko se muka niin pahalta? Järki tietää, että kun motivaatio on kohdallaan ja mieleen tulee kysymys reeniin lähtemisen järkevyydestä, pitäisi hälytyskellojen jo soida. Mieli ei kuitenkaan tahtoisi antaa periksi, vaikka kaikki ei ole kunnossa. Tuntuu, että reenipäiviä menee hukkaan. Järkevinä hetkinä pystyn ajattelemaan, että kisoja ja leirejä tulee koko ajan uusia.
Ensi viikolla olisi Suunnistusliiton Talenttiryhmän leiri Vuokatissa ja sinne lähtemistä arvoin monta päivää, mieli vaihtui tunnin välein. Päätin kuitenkin lähteä kotiin ja laittaa asiat kuntoon. Kun päätös on tehty, tulee helpottunut tunne: juuri tällä tavalla teen parhaiten kokonaisuuden kannalta. Silti harmittaa vähän ja siksi välillä tulee mieleen sattuiko sittenkään tarpeeksi...;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti