Sattuuko tarpeeksi?

Tunturisuunnistuksen jälkeen suuntasin Kiilopäälle, missä oli tarkoitus juosta pitkää lenkkiä tunturissa ja tehdä muutenkin hyvää perusharjoittelua. Viikosta tuli kuitenkin sauvakävelyleiri.

Ensin lihakset olivat sairaan väsyneet Tunturisuunnistuksen tummumisesta. Parissa päivässä ne palautuivat, mutta hengitys oli edelleen ongelma. Kevyt juoksu sujui, mutta hengästyessä ilman kulku pysähtyi kuin seinään jonnekin yläkeuhkoihin. Kurkkuun alkoi sattua ja yskitti. Kävelin sitten ylämäkiä.
Viikon mukavin reissu oli Inarin iltarastit tiistaina Juutuanvaarassa aivan Inarin keskustan tuntumassa. Nopeaa maastoa, jossa kuitenkin piti suunnistaa, mun lempparia. Ylämäissä sielläkin meni kävelyksi, mutta en stressannut. Saatiin vanhoja karttoja järjestäjiltä tulevien reissujen reenejä varten.

Perjantaina käytiin Juhon kanssa valloittamassa Terävä-Nattanen. Ei sentään Kiilopäältä lähdetty, matkaa olisi ollut yhteen suuntaan noin 25 kilometriä. Ajettiin Sompiojärven rantaan ja sieltä oli huipulle kahdeksan kilometriä. Viimeinen kilometri oli isoilla kivilohkareilla kiipeilyä. Sadekuuroja tuli välillä ja se liukasti vähän kiviä. Huipulla sattui kuitenkin hieno aurinkoinen hetki ja oli mukava ihailla jylhiä maisemia.

Paluumatkalla pyörähti sitten nilkka. Ihan helpossa paikassa, kun kivikosta oli jo selvitty. Kuuden kilometrin loppumatka oli tuskainen, kun pienikin vääntö nilkassa sattui. Selvittiin kuitenkin ja seuraavana päivänä sillä pystyi vähän juoksemaankin, turvotusta tosin oli.

Ihmismieli se vaan on näiden ongelmien kanssa kummallinen, tai ainakin urheilijan mieli. Joka aamu sitä toivoo, että tänään alkaa taas kaikki sujua ja monena päivänä peräkkäin sitä saattaa olla yllättynyt, että eikö tämä vieläkään ole ohi. Reenissä olleet huonot tuntemukset ja kivut unohtuvat jälkeenpäin nopesti. Lenkkarit pois jalasta, suihkuun ja syömään ja jo samalla tulee ajatus, sattuiko siihen nilkkaan nyt sittenkään niin paljon. Sama kuin keskeytetyn kisan jälkeen, tuntuiko se muka niin pahalta? Järki tietää, että kun motivaatio on kohdallaan ja mieleen tulee kysymys reeniin lähtemisen järkevyydestä, pitäisi hälytyskellojen jo soida. Mieli ei kuitenkaan tahtoisi antaa periksi, vaikka kaikki ei ole kunnossa. Tuntuu, että reenipäiviä menee hukkaan. Järkevinä hetkinä pystyn ajattelemaan, että kisoja ja leirejä tulee koko ajan uusia.

Ensi viikolla olisi Suunnistusliiton Talenttiryhmän leiri Vuokatissa ja sinne lähtemistä arvoin monta päivää, mieli vaihtui tunnin välein. Päätin kuitenkin lähteä kotiin ja laittaa asiat kuntoon. Kun päätös on tehty, tulee helpottunut tunne: juuri tällä tavalla teen parhaiten kokonaisuuden kannalta. Silti harmittaa vähän ja siksi välillä tulee mieleen sattuiko sittenkään tarpeeksi...;)

Synkkyys tunturissa

Tarinointi täällä alkaa synkkyydestä. Kauan odotetulla Tunturisuunnistus-reissulla oli mukavaa starttiviivalle asti. Juoksin sekasarjassa tosielämän parini Juhon kanssa.Yleensähän Tunturisuunnistus on varsin nautinnollinen kilpailu lähdöstä maaliin asti. Sitä voi suositella vähemmän suunnistaneillekin. Tänä vuonna ainakin sekaparisarjassa oli mukana monta hiihtäjää: monta muutakin mahtuisi mukaan ja tapahtuma olisi varmasti mukava osa pohjoisen leiriä.

Reenit oli sujuneet kohtalaisesti jo peräti viikon ajan ja matkalla lähtöpaikalle tuntui kevyeltä. Alkuradasta oli täpäkkä nousu tunturiin ja jo siinä tuntui pahalta, vaikka käveltiin. Neljännen rastin ja tunnin kisan jälkeen tuntui vielä pahemmalta. Kurkkuun ja koko rintakehään sattui ja en saanut vedettyä henkeä syvään. Pakko oli jättää kesken. Hetken jaksoin hölkötellä kisakeskus Vuontispirttiä kohti, mutta lopussa jaksoin enää kävellä. Loppupäivän olin aivan tummana ja tiesin kokemuksesta, että tästä palautumiseen menee nyt taas kolme päivää. Seuraavan päivän aikana jaksoin kävellä 20min ja nukkua.

Synkkyyden aiheuttajana on mitä todennäköisimmin mykoplasma, josta alkaa kertyä meikäläiselle jo varsin vankka kokemus. Olen sairastanut sitä aiemmin vuoden ja nyt kesäkuun lopussa NORTin aikaan se iski uudelleen. Mukava kevätkunto katosi viikossa täysin. Kovaa juostessa hengitys kirraa ja väsymys on karmea. Iskin siinä vielä päätä seinään lähtemällä kuitenkin Kainuun Rastiviikolle keräämään osakilpailuista sarjan hylsy-keskinkertainen tulos-keskeytys-ei lähtenyt. Sen jälkeen reeni ei tuntunut heinäkuussa sujuvan, mutta niin pahalta kuin Tunturisuunnistuksessa ei sentään tuntunut.

Tero Pitkämäkeä hoitanut lääkäri kommentoi Ilta-Sanomissa, että väsymysoireilu mykoplasmassa on hänelle uutta. Itselläni tauti on kuitenkin ilmennyt nyt ja aiemmalla kerralla juuri mielettömänä väsymyksenä. Hengitysoireet tulevat vasta hengästyessä. Toisilla taas mykoplasma on ilmennyt jatkuvina flunssina. Pelottavinta on, että taudista tiedetään niin vähän, eikä yksiselitteistä ja varmaa hoitoa tai testejä tunnu olevan. Hetken kun luulee jo olevansa terve, niin muutaman päivän päästä saattaa olo olla kuin ylikunnossa olisi.

Kolme päivää Tunturisuunnistuksen jälkeen sauvakävely sujuu jo... Saa nähdä ehtiikö tyttö terveeksi ja kuntoon syyskuun SM-kilpailuihin!