Outsa

Outsa

perjantai 31. maaliskuuta 2017

Talvikausi, miten meni noin niinku omasta mielestä

Kevätaurinko herättää karhut, kukat ja blogin. Talvella en kuitenkaan uinunut, vaan valmistauduin kaiken taitoni mukaan alkavaan kisakauteen. Näin se meni:

Vaihtoehto A

Syksyn kilpailukausi jäi väliin heinäkuun lopun nilkkavamman vuoksi ja nilkka vaivasi vielä marraskuussakin. Ja joulukuussa ja tammikuussa ja helmikuussa ja maaliskuussa. Oikein ketuttavan tutulla tavalla: nilkka menee juoksusta lukkoon ja issiashermo juilii takareidessä ja välillä pohkeessa asti, välillä särki niin että ei saanut nukuttua.

Pahimmillaan vaiva oli marraskuussa ja siitä kohti kevättä se on pikkuisen helpottanut, mutta kuitenkin vähintään joka toinen viikko iskee parin päivän pakkolepo. Hermosäryn kanssa ei onnistu myöskään korvaava harjoittelu. Kävelylenkistäkin tulee tuskanhiki. Olen koittanut myös väkisin tekemistä, mutta harjoitusvaikutus on nolla. Poltin mukavan prosentin pienistä tuloistani fysioterapeutti- ja hierontakäynteihin.

Pakkolepopäivinä olen ensimmäistä kertaa miettinyt kilpaurheiluhaaveiden hautaamista. Mietin, mitä kaikkea kivaa tekisin, kun en käyttäisi aikaa olohuoneen lattialla vääntelehtimiseen (eli kaikenmaailman huoltojumppiin), varpaille nousuihin, Tampereelle matkustamiseen fysioterapeuttikäynnin takia. Menisin päivätöihin, ettei jokaista euroa tarvitsisi koota sieltä sun täältä freelancerina. Sitten tulee tippa linssin ja henki salpautuu, koska ajatus lopettamisesta on niin kamala.

Kevätleirillä kävin Espanjassa ja sielläkin sain nilkan lukkoon kahdesti. Toinen sattui olemaan WRE-kisapäivä ja kisa jäi väliin. Nyt sentään tiedän, ettei kannata startata, jos toisen jalan hermotus on pois pelistä. Kisakaudesta en odota mitään, koska voihan olla, etten voi edes startata, kun herään aamulla hermo pinteessä.

Vaihtoehto B

Vaikean syksyn jälkeen muistan, miten suurta iloa tuottivat ensimmäiset sujuvat harjoitusviikot joulukuussa. Käytiin Tromssassa hakemassa sisko vaihdosta ja vietettiin joulu Ylläksellä. Mielettömiä paikkoja saada peruskuntokausi käyntiin!

Tallinnassa talvi tuli ja meni monta kertaa. Olosuhteet olivat tammi-helmikuussa aika haastavat, kun jäistä oli melkein koko ajan. Koska en voinut juosta niin paljon kuin olisin halunnut, hain uutta inspiraatiota harjoitteluun käymällä isolla kuntosalilla, jossa osallistuin erilaisiin ryhmäharjoituksiin (eksoottisin oli ehkä AquaPilates!), kävin vesijuoksemassa ja kokeilin crosstrainer-reenejä. Tallinnasta olen löytänyt huippu-fyssarin, joka on myös hieroja, siellä käyminen kerran viikossa käy samalla urheilupsykologikäynnistä, kun huoltaja on niin empaattinen, innostunut ja pitkäjänteinen kaveri.

Suunnitelmani oli juosta silloin kun pystyn ja tehdä muulloin muuta kehon tuntemusten mukaan. Opin toteuttamaan sitä koko ajan paremmin. En voinut tehdä montaakaan kertaa sellaisia pitkiä nousujohteisia VK-harjoituksia, joista haaveilen, mutta nyt kun katson harjoituspäiväkirjaa, on VK-alueella kuitenkin vietetty aikaa edes joka viikko.

Espanjan leiri oli aivan upea reissu: käytiin uudessa paikassa Soriassa, Espanjan juoksijoiden suosimassa kaupungissa 1100 metrin korkeudessa, hienojen reittien keskellä, ja sitten lopuksi tutussa El Escorialin ja Peguerinoksen seudulla. Tähän aikaan siellä ylängöllä voisi sataa koko ajan vettä ja räntää, mutta nyt oli ihmeellinen jakso ja aurinko paistoi kaksi viikkoa putkeen, lämpöä +20 C koko ajan.

Vapaana toimittajana, kriitikkona ja suomentajana saan rakentaa päiväni siihen rytmiin, mikä minulle ja tavoitteilleni sopii. Maaliskuussa sain valmiiksi ensimmäisen romaanisuomennokseni. Sen tekeminen oli todellista unelmatyötä, toivoin ettei se lopu ikinä. Romaani ilmestyy suomeksi elokuussa.

Nilkkalukon takia en voinut harjoitella suunnitelmallisesti, mutta pakkolevot ainakin pitivät kokonaiskuormituksen hallinnassa. Ja rytmittivät harjoittelua, koska tietysti aina lepojen jälkeen jaksoin tehdä vaikka mitä ja mieli paloi lenkkireiteille. Kun tuntuu, että pelkkiä välipäiviä ollut koko talvi, täytyy muista vilkaista harjoituspäiväkirjaa: kyllä siellä merkintöjä on, että jotain on tehtykin.

Opin koko ajan paljon ja siitä saan iloa huonoina päivinä. Kolmen vuoden nilkkaongelmien jälkeen on aika paljon hampaan kolossa. Tarvitsen vain yhden ehjän puolen vuoden jakson ja nousen uudelle tasolle, niin tunnen ja siksi jatkan, unelmoin ja teen töitä. Se on vaan parasta, sittenkin.

Todellisuus? Ehkä jotain tältä väliltä, miten sen vaan ottaa.

(Kiva, että tuosta vaihtoehdosta B tulikin noin paljon pidempi kuvaus kuin A:sta.)