Kolme tavoitetta, kolme kuukautta

Viikon ajatusmylly on keskittynyt tavoiteprojektien asettamiseen ja muotoilemiseen. Nämä tavoitteet ovat huippuinnostavia, koska ainakin näistä kahden eteen voi työskennellä konkreettisesti joka päivä.

Harjoituspäiväkirjaan ehdin jo kirjata tavoitteeksi juoksunopeuden parantamisen. Tein lähtötasotestinkin: pystyn juoksemaan 1000 m aikaan 3:24. Se on varsin hitaasti siihen nähden, että haluan parantaa juoksuvauhtiani. Maksimivauhti tulee vastaan.

Kovat nopeusvedot eivät kuitenkaan oikein sovi yhteen jalkavaivan hoitamisen kanssa, koska pitäisi juosta nopealla alustalla kovia harjoituksia ja lyhyitä kisoja, mikä on myrkkyä jalalle. Sen sijaan tässä on kerrankin kyseessä ”vamma”, jonka kanssa yhteen sopii suunnistus, koska maastossa juokseminen ei ole aiheuttanut yhtä pahoja jumeja. Juoksunopeustavoitteen on siis oltava vuorossa vasta tavoitteen 1 täyttämisen jälkeen.

Tavoitteet 5-7/2016

1. Jalkajumivaivan poisto

- Hieronnassa käyminen joka viikko

- Lihashuolto, erityisesti aktiivinen kohdevenyttely

- Syyn selvittämistä: fysioterapeutti, juoksutekniikka/juoksuvalmentaja, mahdollisesti hermoratatutkimus?

- Sähköhoitolaite lihasten rentouttamiseen

- Tukipohjallisen poisjättökokeilu. Pohjallinen tehtiin vuosi sitten suojamaan jännettä, jonka päälle nilkka kaatuu. Mutta paheniko tämä lihasvaiva siitä?

2. 50 suunnistuskertaa yksinkertaistamiseen keskittyen

- Suunnistusajatus: Ensimmäiselle rastille maastoon tutustuen maltilla. Rastilta lähtiessä aina suunnitelma tehty -> luen suuret kohteet ja suunnistan rohkeasti yksityiskohtiin takertumatta. Kompassi on tärkeä!

- Heinäkuun loppuun mennessä suunnitelmassa 13-14 kilpailustarttia.

- Suunnistussuoritusten läpikäynti: Miten yksinkertaistaminen onnistui? Mitkä kohteet luin? Oliko suunnitelma koko ajan edessä?

3. Määrällisestä suorittamisesta ja riittämättömyyden tunteesta vapautuminen

Miksi tämä tavoite? Iltojen hyvän olon asteeni riippuu pitkälti siitä, kuinka paljon olen päivän aikana saanut aikaiseksi. Saatan olla ärtynyt, koska mietin, mitä hyödyllistä voisin tehdä. Haluan pystyä erottelemaan paremmin työt ja vapaan ajan.

Tähän kohtaan keinot ovat vielä hakusessa, mutta joitain on jo mielessä:

- Rentoutusharjoitukset

- Päivä- ja viikkosuunnitelmien tekeminen. Näitä olen tehnyt koko ajan, mutta nyt tarkoitus on, että kun päivälle merkityt asiat on tehty, voisin olla tyytyväinen, enkä ahnehtia lisää tekemistä.

- Oman mielen toiminnan ymmärtäminen. Mistä ja miksi huonot ajatukset tulevat? Miten reagoin niihin ja miten voin muuttaa sitä?

Tähän kolmanteen kohtaan liittyy aika tiiviisti suorituskeskeinen ajattelutapani. Mietin välillä liikaakin sitä, mitä hyötyä jokaisesta tekemisestä on. Teen paljon kivoja asioita, joista ei ole mitään varsinaista hyötyä, mutta usein ilon pilaa päässä pyörivä ajatus siitä, miten tekemistä voisi hyödyntää esimerkiksi työssäni.

Viime vuodet olen kehitystä tavoitellessani toteuttanut tavoitetta juosta mahdollisimman paljon. Se ei ole viimeisen vuoden aikana sopinut mitenkään yhteen lihasjumivaivan kanssa. Jokainen toteutumatta jäänyt suunnitelma on ollut pettymys ja käynnistänyt samojen huonojen ajatusten kierteen.

Mitä hyötyä on siitä, että kirjaan tavoitteet julkisesti? Uskon, että se auttaa sitoutumaan niihin. Ehkä saan joltain vinkkejä. Se tuntuu vapauttavalta. Kirjoittaminen auttaa jäsentämään ajatuksia.

Sitäkin olen pohtinut, miksi pidän tätä blogia. Hyvä ja hyödytön syy on ainakin se, että itsestäni on toisinaan hirmuisen mukavaa palata muutaman vuoden takaisiin urheilumuistoihin! Lisäksi itse saan lukemistani blogeista valtavasti inspiraatiota ja tietoa. Toivon voivani sitä itsekin jakaa omien ajatusteni ja kokemustani kautta.

Uusi lähestymistapa tavoitteiden asetteluun ja ennen kaikkea toteutukseen

Uuden kuukauden alku on erinomainen aika asettaa uudet tavoitteet.

Jossain viimeisen vuoden aikana lukemassani henkisen valmennuksen kirjassa sopivana määränä pidettiin kolmen tavoitteen kehittämistä kolmen kuukauden projekteina. Projektimuotoisena saa helposti palautetta kehittymisestä, kun arvioi lähtö- ja lopputilanteen ja tekee kenties muutaman väliaika-arvion myös. Esimerkiksi jonkun juoksumatkan ajassa tämä on hyvin konkreettista, henkisissä asioissa vähän abstraktimpaa, mutta silti mahdollista.

Urheilussa kehittymiseksi on voitava harjoitella suunnitelmallisesti, mutta kun jalkajumi yllättää sattumanvaraisen tuntuisesti, ei harjoittelu ole sillä tasolla kuin haluaisin. Suurin tavoite on siis selvitä jumiutuvan jalan vaivasta. Mutta samalla päässä pyörivät mielessä abstraktit tavoitteet kehittää kestävyyttä, juoksuvauhtia, suunnistustaitoa, syödä terveellisesti, palautua, nukkua paljon, ansaita rahaa, kirjoittaa erinomaisesti, lukea paljon hyviä kirjoja, toteuttaa kaikki käsityöideat, käydä uusissa paikoissa…

Miten tätä kaikkea voi tehdä yhtä aikaa, varsinkaan niin että kehittyy vähän joka asiassa ja koko ajan? Ei oikein mitenkään. Yksi länsimaisen nykyelämän eniten huonoa omatuntoa ja masennusta aiheuttava piirre onkin se, että keskitytään tai on keskityttävä liian moneen asiaan yhtä aikaa. Lisäksi se lienee aika tyypillistä kestävyysurheilijanaisille, joiden joukosta löytyy paljon täydellisyyden tavoittelijoita. Erinomaisuus ei riitä vain urheilualalla, vaan sitä tavoitellaan kaikilla elämänalueilla. Tytti kirjoitti tästä hyvin.

Torstaina halusin tehdä pitkän lenkin, mutta jalkaa särki aamulla. Jos tavoite on parantua jalkavaivasta, päivän energia käytetään huoltojumppaan ja asian selvittämiseen. Mutta pitkä lenkki houkuttaa ja kolkuttaa takaraivossa koko päivän, se kuului suunnitelmaan... Se ei kuitenkaan tänään edistä tavoitetta: jalkavaivasta selviytymistä.

Henkisessä valmentautumisessa keinoja ja suuntauksia on yhtä paljon kuin näkemyksiä fyysisen harjoittelun alalla. Fyysisellä puolella minulla on valmentajan kautta ollut selvä visio mitä tehdä. Henkisen puolen kehittämisessä (kirjoitin ensin keittämisessä!) on ollut käytössä joitain välineitä, mutta nyt haluan uusia. Molemmilla alueilla on valtavan tietomäärän keskellä vaarana kokeilla sitä ja tätä ja aina uutta ja mennä vain enemmän solmuun. Pitää löytää itselle sopivat mallit, eikä se ole ihan yksinkertaista.

Asioita on helppo ylläpitää sillä tasolla, millä ne ovat. Siihen että syön nykyisten tottumusten mukaan ei mene ylimääräistä energiaa. Osaan neuloa villasukkia ja samanlaisia voin tehdä vaikka silmät kiinni, mutta en kuitenkaan mitään monimutkaisempaa, uutta mallia. Voin suunnistaa kisa kisan jälkeen niin että teen ison virheen ”vain” yhdelle rastille, mutta harvoin puhtaasti.

Nyt ymmärrän, että kehittyminen vaatii mukavuusalueelta poistumista. Juoksunopeuden kasvattamiseksi tarvitsen ehkä inhokkejani lyhyitä vetoja (ehkä niistä voi tulla kivempia?) tai jalkavaivan selvittämiseksi käyntejä fysioterapeutin tai juoksuvalmentajan luona ja tylsiä hetkiä olkkarin lattialla jumpaten (ehkä tätä voisi tehdä enemmän ulkonakin?). Ehkä epämieluisista asioista tulee mukavampia, kun ne ovat konkreettisia askeleita tärkeässä tavoitteessa, eivätkä vain suoritettavia asioita sadan sanatason tavoitteen joukossa.

Urheilussa tulostavoitteet ovat usein eteenpäin vievä voima. Haluan asettaa sellaisen, mutta rima on niin korkealla, että keskinkertainen valmistautuminen ja harjoittelu eivät riitä. Yhdistelmää pitää vielä pohtia. Lihasjumivaivan hoito tuntuu kaikkein tärkeimmältä. Tärkeänä kilpailupäivänä tavoite ei saa mennä pilalle siksi, että jalkajumi yllättää. Se ei tarkoita, etteikö voisi kilpailla ja valmistautua jokaiseen starttiin parhaansa mukaan, mutta paljon kilpaillessa jotkut startit on asetettava tärkeämmiksi toisten toimiessa harjoitusjakson keskellä hyvinä harjoituskilpailuina.

Jollekin tällainen tavoitteiden ja projektien asettelu voi olla rutiinia. Urheilijalle se pitäisi olla rutiinia. Yllätin itseni siitä, että minulle se ei ole viime vuosina ollut sitä. Tavoitteen asettaminen ja siihen järjestelmällisesti eteneminen on ollut toimintamalli kivojen kirjojen lauseissa. Teoria ei ole siirtynyt käytäntöön.

Kevään tavoite oli päästä EM-kisajoukkueeseen, mutta jäikö se sanatasolle? Mitä tein sen eteen? Tuttuja asioita. Toivoin että se riittää.

Tavoiteprojektien ajattelu on hirmuisen innostavaa! Seuraavalla kerralla tarkemmin kolmesta projektista.

Tuloskatsaus: Kilpailu on koventunut

Sunnuntaina säästelin jalkoja ja tein kevyen pitkän lenkin pyöräillen. Pirkanmaalla oli Taidesuunnistus-tapahtuma ja valitsin kohteeksi Tuula Herrasen keramiikkapajan Pälkäneellä. Sieltä löytyi puhuttelevia seinäkelloja, joilla olisi ollut hyvä mitata eroa kärkeen viikonlopun pitkän matkan kilpailussa.

Kilpailukausi jatkui FinnSpringissä, jossa kaikista sössimismahdollisuuksista käytin vaihtoehtoon ”juosta tietä väärään suuntaan” kolme ylimääräistä minuuttia. Lisäksi tein pari väsymyskaarrosta, joita ei tiukassa kilpailussa sallita ja ero kärkeen oli ruma +8:30.

Aika nyrpeä ilme.

Alkukevään tuloksellisista pettymyksistä huolimatta uskon olevani samassa kunnossa kuin ennenkin. Kunto testataan vappupäivänä, kun osallistun samaan juoksukilpailuun kuin tasan vuosi sitten.

Pyöräilylenkillä sain kiinni ajatuksen, jolla hieman hivellä kolhiintunutta itseluottamusta. Kunto [fyysinen sellainen] ei ole huonompi kuin ennenkään, vaan kilpailu on koventunut. Nyt tulee vaikea kohta: miten perustella mututuntuma naisten sarjan tason laajenemisesta?

Palasin neljän vuoden taakse, kun samat kevätkisat toimivat EM-näyttökilpailuina ja pääsin joukkueeseen samalla (tai jopa vähempien harjoitusvuosien vuoksi heikommalla) kunnolla.

Neljä vuotta sitten pitkän matkan katsastuksen 22. sijoittunut hävisi kärkeen 14 minuuttia, vaikka kisan voittajan aika oli 5 min lyhyempi kuin nyt. Nyt siis minun aikaeroni oli tuolla sijalla 8:30. Siljarastien keskimatkalla esimerkiksi sijan 10 saavuttaakseen sai tänä vuonna hävitä puolitoista minuuttia vähemmän kuin vuonna 2012.

Tuolloin sekä keskimatkan että pitkän matkan katsastuskilpailun voitti Minna Kauppi reilulla voittomarginaalilla. Rantanen on sen jälkeen saavuttanut kaksi henkilökohtaista MM-mitalia ja Kinni ison kasan SM-mitaleita ja kovia kansainvälisiä tuloksia. Oletan, että he olisivat lähempänä kilpaurheilevaa Kauppia nyt kuin neljä vuotta sitten ja siksi aikatappion vertaaminen uusiin kärkinaisiin on ainakin melkein relevanttia.

Merja jaksaa polkea.

Aikaerojen vertailudataa tason laajenemisesta ja kilpailun kiristymisestä voi hakea myös SM-kisojen viimeisenä A-finaaliin päässeen erosta erän nopeimpaan. Kahden vuoden otantaan voi osua iso sattuma, joten kaivoin mukaan vielä satunnaiset vuodet 2006 ja 2009. Tulos on, että ainakin viime vuonna sai hävitä vähemmän kuin koskaan ennen.

	PITKÄ	KESKI
2006	7:16‒11:18	2:48‒4:14
2009	9:02‒11:02	3:20‒4:35
2012	9:00‒12:27	3:47‒5:10
2015	5:56‒6:55	2:45‒3:38

Neljä vuotta sitten katsastuksissa edelläni olleista nimistä ei ole lopettanut kukaan muu kuin Kauppi, mutta takaa on tullut paljon uusia nimiä, jotka suunnistavat koko ajan lähemmäksi kärkeä. Neljä vuotta sitten Marika Teini, Sari Anttonen, Miia Niittynen, Sanni Kivelä ja Tuulia Viberg olivat kaukana kärjestä ja Anna Haataja oli juuri käynyt rippikoulun. Kärjen tasoa arvioimatta ainakin välittömästi sen takana kilpailun taso on koventunut.

Haatajakin jaksaa polkea.

Siistiä! Suomen naisten on pakko kehittyä pysyäkseen mukana omassa vauhdissaan. Eihän siitä voi tulla kuin hyvää jälkeä.

Tutkimuksen lopuksi merkitään aina jatkotutkimusmahdollisuudet. Niitä ovat seuraavat kysymykset: Miksi kansallinen taso on laajentunut? Näkyykö kansallisen tason laajeneminen kansainvälisenä menestyksenä?

Kinni menee joka vuosi kovempaa.