Uusi lähestymistapa tavoitteiden asetteluun ja ennen kaikkea toteutukseen

Uuden kuukauden alku on erinomainen aika asettaa uudet tavoitteet.

Jossain viimeisen vuoden aikana lukemassani henkisen valmennuksen kirjassa sopivana määränä pidettiin kolmen tavoitteen kehittämistä kolmen kuukauden projekteina. Projektimuotoisena saa helposti palautetta kehittymisestä, kun arvioi lähtö- ja lopputilanteen ja tekee kenties muutaman väliaika-arvion myös. Esimerkiksi jonkun juoksumatkan ajassa tämä on hyvin konkreettista, henkisissä asioissa vähän abstraktimpaa, mutta silti mahdollista.

Urheilussa kehittymiseksi on voitava harjoitella suunnitelmallisesti, mutta kun jalkajumi yllättää sattumanvaraisen tuntuisesti, ei harjoittelu ole sillä tasolla kuin haluaisin. Suurin tavoite on siis selvitä jumiutuvan jalan vaivasta. Mutta samalla päässä pyörivät mielessä abstraktit tavoitteet kehittää kestävyyttä, juoksuvauhtia, suunnistustaitoa, syödä terveellisesti, palautua, nukkua paljon, ansaita rahaa, kirjoittaa erinomaisesti, lukea paljon hyviä kirjoja, toteuttaa kaikki käsityöideat, käydä uusissa paikoissa…

Miten tätä kaikkea voi tehdä yhtä aikaa, varsinkaan niin että kehittyy vähän joka asiassa ja koko ajan? Ei oikein mitenkään. Yksi länsimaisen nykyelämän eniten huonoa omatuntoa ja masennusta aiheuttava piirre onkin se, että keskitytään tai on keskityttävä liian moneen asiaan yhtä aikaa. Lisäksi se lienee aika tyypillistä kestävyysurheilijanaisille, joiden joukosta löytyy paljon täydellisyyden tavoittelijoita. Erinomaisuus ei riitä vain urheilualalla, vaan sitä tavoitellaan kaikilla elämänalueilla. Tytti kirjoitti tästä hyvin.

Torstaina halusin tehdä pitkän lenkin, mutta jalkaa särki aamulla. Jos tavoite on parantua jalkavaivasta, päivän energia käytetään huoltojumppaan ja asian selvittämiseen. Mutta pitkä lenkki houkuttaa ja kolkuttaa takaraivossa koko päivän, se kuului suunnitelmaan... Se ei kuitenkaan tänään edistä tavoitetta: jalkavaivasta selviytymistä.

Henkisessä valmentautumisessa keinoja ja suuntauksia on yhtä paljon kuin näkemyksiä fyysisen harjoittelun alalla. Fyysisellä puolella minulla on valmentajan kautta ollut selvä visio mitä tehdä. Henkisen puolen kehittämisessä (kirjoitin ensin keittämisessä!) on ollut käytössä joitain välineitä, mutta nyt haluan uusia. Molemmilla alueilla on valtavan tietomäärän keskellä vaarana kokeilla sitä ja tätä ja aina uutta ja mennä vain enemmän solmuun. Pitää löytää itselle sopivat mallit, eikä se ole ihan yksinkertaista.

Asioita on helppo ylläpitää sillä tasolla, millä ne ovat. Siihen että syön nykyisten tottumusten mukaan ei mene ylimääräistä energiaa. Osaan neuloa villasukkia ja samanlaisia voin tehdä vaikka silmät kiinni, mutta en kuitenkaan mitään monimutkaisempaa, uutta mallia. Voin suunnistaa kisa kisan jälkeen niin että teen ison virheen ”vain” yhdelle rastille, mutta harvoin puhtaasti.

Nyt ymmärrän, että kehittyminen vaatii mukavuusalueelta poistumista. Juoksunopeuden kasvattamiseksi tarvitsen ehkä inhokkejani lyhyitä vetoja (ehkä niistä voi tulla kivempia?) tai jalkavaivan selvittämiseksi käyntejä fysioterapeutin tai juoksuvalmentajan luona ja tylsiä hetkiä olkkarin lattialla jumpaten (ehkä tätä voisi tehdä enemmän ulkonakin?). Ehkä epämieluisista asioista tulee mukavampia, kun ne ovat konkreettisia askeleita tärkeässä tavoitteessa, eivätkä vain suoritettavia asioita sadan sanatason tavoitteen joukossa.

Urheilussa tulostavoitteet ovat usein eteenpäin vievä voima. Haluan asettaa sellaisen, mutta rima on niin korkealla, että keskinkertainen valmistautuminen ja harjoittelu eivät riitä. Yhdistelmää pitää vielä pohtia. Lihasjumivaivan hoito tuntuu kaikkein tärkeimmältä. Tärkeänä kilpailupäivänä tavoite ei saa mennä pilalle siksi, että jalkajumi yllättää. Se ei tarkoita, etteikö voisi kilpailla ja valmistautua jokaiseen starttiin parhaansa mukaan, mutta paljon kilpaillessa jotkut startit on asetettava tärkeämmiksi toisten toimiessa harjoitusjakson keskellä hyvinä harjoituskilpailuina.

Jollekin tällainen tavoitteiden ja projektien asettelu voi olla rutiinia. Urheilijalle se pitäisi olla rutiinia. Yllätin itseni siitä, että minulle se ei ole viime vuosina ollut sitä. Tavoitteen asettaminen ja siihen järjestelmällisesti eteneminen on ollut toimintamalli kivojen kirjojen lauseissa. Teoria ei ole siirtynyt käytäntöön.

Kevään tavoite oli päästä EM-kisajoukkueeseen, mutta jäikö se sanatasolle? Mitä tein sen eteen? Tuttuja asioita. Toivoin että se riittää.

Tavoiteprojektien ajattelu on hirmuisen innostavaa! Seuraavalla kerralla tarkemmin kolmesta projektista.