Alkuviikosta ja sitten vielä loppuviikostakin olin varma,
etten pysty lauantain maantiekymppiä Tartossa juoksemaan, mutta kun takareisi
oli ok, niin päätin kokeilla ja sitten kaikki menikin ihan hyvin ja tein
ennätyksen 38:44.
Monta pientä asiaa on mennyt parempaan. Olen juossut vain
metsässä kolme viikkoa, aloin käyttää tukipohjallista toisessakin kengässä ja
tiistaina kävin huippufyssarilla.
Tartossa oli jäniksenä joka paikasta tuttu mies Hölli, jonka
tiesin starttaavan mulle sopivaa vauhtia. Sitten oli kyse vain siitä, meneekö
jalka paaliin. Höllin peesistä putosin vähän ennen puoliväliä ja kauhia
sivutuuli lisäsi kärsimystä, mutta kun edellä pyöräili järjestäjien naisten
sarjan kärkeä seuraava huomioukko, joka kannusti ihan ihan koko ajan niin
pakkohan oli jaksaa. Takareisi kesti, mutta lonkka meni jumiin. Se haittasi
toisella puolikkaalla, mutta se on kuitenkin pienempi haitta kuin aiemmin.
Tulinpa iloiseksi. Jäi tunne, että happotason ja hengityksen puolesta pystyn kyllä parempaan. Juoksukisat on siitä palkitsevia, että tauon jälkeen kehitystä tapahtuu pelkästään käymällä muutaman kisan peräkkäin, kun lihaksisto ei ole vähään aikaan tällaiseen tottunut.
Tartossa kilpailtiin myös maratonilla ja puolimaratonilla, lisäksi sunnuntaina Viron huippunaiset juoksivat Paide-Türi rahvajooksussa, joten mun aika riitti Tartossa voittoon. Palkinnot oli kohdallaan: 150 e lahjakortti urheilukauppaan, kukat, kuoharipullo, kakku ja lasipysti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti