Viime sunnuntai, pitkä lenkki. Letkassa neljä
seurakaverimiestä ja minä. Järjestäjänä olin ilmotellut, että matkavauhti
asettunee välille 5:30-6:00 min/km. Niin se asettuikin, mutta alusta oli
kuraiset pikkupolut, eikä hiekkatiet. Oli niin mukavaa ja harvinaista seuraa,
että pysyttelin letkassa. Jossain vaiheessa dinosaurukseksi itseään
tiituleerannut toveri alkoi kysellä, että pysyyköhän ne sykkeet nyt PK:lla.
Pysyy pysyy! Näytti semmosta 150. Muukkonen oli just julkaissut
maksimiPK-teesinsä ja kulki, niin ajattelin, jotta mitäs se nyt haittaa, jos
yksi pitkä lenkki menee vähän reippaampaa. Dinosaurus siinä vielä kyseli, että
olisiko tarpeen pysyä harjoitussuunnitelmassa. Sanoin, että voi kai välillä
lipsuakin, jos tuntuu hyvältä. Lopussa ehdottelin, josko valittaisiin tuo
nousuton reitinvalinta. Oli se sittenkin aika kova lenkki, tuntu illalla. Ehkä
dino oli sittenkin oikeassa.
Tiistaina vedot, ihan lyhyet, nopeutta, ylämäkeen. Ootko
palautunut? kysyi valmentaja. Joo, oon mä. Olin ehkä just ja just. Reeni meni
hyvin. Mutta juuri ja juuri palautuneelle hermostolle nopeusreeni saattaa olla
liikaa...
Iski väsy. Keskiviikkona pitkä lenkki Ruissalossa. Torstaina
enää 40 minuuttia hölkkää, puhki. Perjantaina ei mitään. Lepäsin huonolla
omatunnolla. Miksi joka kerta, kun joutuu jättämään harjoituksen väliin, joutuu
uskottelemaan itselleen puoli iltaa, että olen minä oikeasti väsynyt? Siinä
menee vapaaillan nautinto ohi.
Kannatti levätä. Lauantaina oli Pyynikin testijuoksu ja
ennätys parani kaksi minuuttia, lukemiin 31:04. Juoksu tuntui helpolta. Rappusissa
tipuin poikaporukasta, aika yksin sai juoksennella. Mutta eikös marras- ja
tammikuun ennätyksiin suhtauduta yleensä sillä lailla hyväntahtoisesti
hymyellen, että kuka nyt tähän aikaan vuodesta on kunnossa... :) Kevääksi on
tavoitteena saada Jussila kiinni, kun on sellainen vetokin. Nyt jäin 38
sekuntia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti