Portugalin matkakirje

Portugalista kotiutuessa postilaatikossa oli ilahduttamassa pari perinteistä kirjettä ja korttia. Innostuin niistä niin, että kirjoitin matkakirjeen ja pistin postiin. Tässä teillekin luettavaksi!

Matkaterveiset Portugalista

Olen joka talvi viettänyt kaksi tai kolme viikkoa etelän lämmössä harjoittelemassa, mutta tänä talvena päätimme Juhon kanssa tehdä vain viiden päivän reissun Portugaliin. Osallistuimme siellä nelipäiväiseen suunnistuskilpailuun Portugal O Meetingiin. Kilpailuthan ovat parasta harjoitusta!

Taas kerran totesimme, miten suunnistuksen takia matkustaessa päätyy sellaisiin maaseutukyliin ja erilaisiin maastoihin, minne kaupunki- ja rantalomailijat eivät ikinä osu. Maaseudun ja luonnon näkeminen kertoo maasta aivan eri tavalla kuin turistikohteet.

Kilpailut järjestettiin Penamacorin pikkukaupungin lähellä noin 300 km Lissabonista koilliseen. Matka sinne taittui nopeasti hyväkuntoisia moottoriteitä pitkin. Majoituimme pienessä Relvan kylässä. Perheyrityksenä toimivassa pienessä hotellissa meidän huoneemme oli kivisessä pihamökissä. Lämmitystä ei ollut, eikä sisämaassa eteläisestä sijainnista huolimatta ole talvisin lämmin… Tavallinen lämpötila on 10-15 celsiusastetta ja useimpina päivinä tulee sadekuuroja.

Paksu mama laittoi aamiaista: tyypilliseen tapaan tarjolla oli valkoista leipää, juustoa, marmeladia, croissanteja ja kahvia. Apuna hääri kaksi tytärtä, noin 15-20-vuotiaita. He kulkivat koko ajan yhdessä, milloin hakemaan puita tai täydentämään aamupalapöydän tarjontaa. Englannin kielen taito oli kaikilla heikko ja voipa olla, etteivät tytöt peruskoulun jälkeen enää mitään opiskelekaan, vaan jäävät kotiin auttamaan hotellissa, kunnes avioituvat jonkun lähikylän pojan kanssa.

Relvan kylä sijaitsi jyrkän kukkulan juurella. Kukkulan huipulla oli ikivanha linnoitus, josta näki avoimessa maastossa kauas, myös Espanjan rajalle ja sen takaisille kukkuloille. Linnoituksen kyljessä sijaitseva Monsanton kylä oli erikoinen nähtävyys. Se ei ollut paljon muuttunut keskiajan jälkeen. Kivitalot oli rakennettu kiinni rinteeseen, kujat olivat kapeita ja jyrkkiä. Mäen päällä ja kylässä oli valtavia viiden metrin korkuisia, pyöreitä kivenjärkäleitä. Joskus ne muodostivat yhden seinän rakennuksessa, murikoiden väleihin oli muurattu varastotiloja ja joskus ovi meni suoraan kiven sisään. Ensimmäisellä käynnillä olimme kuin pikkulapsia ihmetellessämme kaikkia koloja ja yksityiskohtia.

Talo kivessä?

Tiet kylien välillä halkovat laidunmaita, viljelyksiä, oliivipuutarhoja. Loivasti kumpuilevaa aluetta rikkoivat muutamat suuremmat mäet, joista yhden juurella sijaitsi suunnistuskisojen kilpailukeskus. Kahtena päivänä seikkailtiin kalliokökkäreiden labyrinteissä laidunmailla ja kahtena käytiin isommassa mäessä. Siellä maasto oli hurjan louhikkoista ja kun välissä vielä oli piikkipensaita, teki mieli käyttää polkuja mahdollisimman paljon. Illalla suihkussa kirveli reisiä ja käsivarsia.

Maaseudulla aika tuntuu pysähtyneen jonnekin viidenkymmenen vuoden taakse. Monet vanhoista naisista käyttävät perinteisen tapaan mustia vaatteita jäätyään leskeksi. Kylän raitilla istuskelee ukkoja seuraamassa maailman menoa. Kukaan ei kulje tuulitakissa, vaan ruskea tai harmaa takki päällä, lipallinen hattu päässä, kävelykeppi kädessä. Iltaisin heitä kerääntyy kuppilaan jalkapalloa seuraamaan

Geokätkö huippupaikassa!

Rohkea ja iloinen koira seurasi meitä koko iltakävelyn, myös jyrkät portaat muurin päälle!

 Matkalukemisena minulla oli Nobel-palkitun portugalilaiskirjailijan Jose Saramagon romaani Ricardo Reisin viimeinen vuosi (1984, suom. Sanna Pernu 2012). Tuossa loistavassa teoksessa kuvattiin paljon Portugalin historian käänteitä. Tarina sijoittuu 1930-luvulle, jolloin diktaattorihallitsija Antonio Salazar otti vallan kolmeksi vuosikymmeneksi. Hän halusi ylläpitää ”vanhaa kunnon Portugalia” tai jopa palata ajassa taaksepäin ja esti kaikkien uudistusten tekemisen. Naisten oli esimerkiksi saatava kirjallinen lupa perheen miespuoliselta jäseneltä pankkitilin avaamiseen vielä 1960-luvulla. Samaan aikaan kolmannes portugalilaisista oli edelleen lukutaidottomia. Romaanissa päähenkilö kulki usein puistossa kahden ukon ohi. Toinen luki lehteä ääneen, koska toinen oli lukutaidoton, mutta hänen roolinsa oli kommentoida kaikkea lehdessä kerrottua. Näin voi ihan hyvin tapahtua nykyäänkin jonkun kylän kujalla. Romaani matkalukemisena on hyvä ilmapiirin kuvaaja faktalistamaisiin matkaoppaisiin verrattuna.

Relvan ja Monsanton ravintoloissa nautimme iltaisin maukasta, yksinkertaista ruokaa. Ihastuin valkoiseen bachalau-kalaan eli turskaan. Sitä tarjoiltiin paksu pala keitettyjen kuoriperunoiden kanssa, eikä oliiviöljyn käytössä säästelty. Ruoan kanssa tuodaan aina pieni leipäkori, juustoa ja oliiveja. Salaatti ei valitettavasti kuuluu portugalilaiseen ruokakulttuuriin.

Kotimatkalla ehdimme lyhyesti vierailla Lissabonin keskustassa. Jo useamman kerran olemme lentäneet Lissaboniin, mutta kaupunkialueella emme olleet aiemmin vierailleet. Mitä nähtävää on Lissabonissa? Monista Europpan pääkaupungeista osaa mainita jonkin tärkeän turistikohteen, mutta Lissabonista tulevat mieleen vain vanhanaikaiset raitiovaunut. Paljon ei kahdessa tunnissa ehtinyt nähdä, mutta jotain sentään. Nyt tiedän ainakin suuret korkeuserot, kaksi valtavaa siltaa Tajo-lahden yli, mosaiikkiseinäiset talot, näköalapaikan koko miljoonakaupungin yli.

Lissabon

Voi hyvin!

toivoo Outi