Henkisestä latauksesta

Luin Haruki Murakamin Mistä puhun kun puhun juoksemisesta. Kirjailijaherra sanoi, että juostessa oppii koko ajan uutta itsestään. Hyvin sanottu.

Tällä viikolla opin jotain henkisen latauksen osuudesta. Tiistaina juostiin AV-ryhmien 5000 metrin ratatesti. Edellisten päivien harjoittelu oli suunniteltu sen mukaan. Perjantaina oli surkean heikko olo, lauantaina kulki kevyesti Visuveden hiekkateillä. Sunnuntain pikkukova (VK1 20min) sujui rennosti, vauhti taisi olla taas vähän parempaa kuin aiemmin. Maanantaina verkka, etureidet oli vähän kipeät, mutta otin oikein kevyesti ja odotin oikein kovasti tiistaita.

Tuli tiistai, kävin aamulenkin. Mietin syömiset, nukuin päikkärit. En pystynyt keskittymään kirjastohistorian oppikirjaan, kun mielessä pyörivät vain kilometrivauhdit ja odotin niin kovasti iltaa. Startti olisi klo 18.20, 17.00 puin varusteet päälle ja 17.20 lähdin hissuksiin hölkkäilemään, halusin verrytellä kunnolla. Klo 17.55 tulin Hervannan kentälle ja siellä oli pelkkiä jalkapalloilijoita. Tajusin heti, että olen väärässä paikassa väärään aikaan, koska 3000 metrin testin piti alkaa jo tasalta ja muutenkin vitosen juoksijoita olisi näkynyt spurttailemassa ja vessajonossa. Epäuskoisena pyrähtelin pari kertaa takakaarteessa ja mietin mitä teen. Juoksenko yksin? Jos aika onkin vasta tunnin päästä?

Juoksin kotiin. Kello 18.12 olin ruudun ääressä katsomassa reenikuvausta. Paikka olikin Ratinan urheilukenttä. Aina oli juostu Hervannassa. Voi kuulla, mutta ei kuunnella, voi nähdä ja lukea ymmärtämättä. Olin niin keskittynyt juoksuun, ettei tullut mieleenkään, että se voisi olla jossain muualla.

Soitin valmentajalle ja sillä hetkellä tuli itkut! Olin niin odottanut ja miettinyt ja keskittynyt ja valmistautunut. Sinä iltana en saanut aikaiseksi mitään. Katsoin telkkaria. Prisma-dokumentin tyhmässä testissä kokeiltiin voiko kuukaudessa tulla huippujalkapalloilijaksi. Eikö sitä tiedetty kokeilematta?

Keskiviikon suunnistusharjoituksessa olin edelleen aika tyhjä. Jalat olivat yhtä väsyneet kuin jos olisin sen 5000 metriä oikeasti juossut. Mutta suunnistustehtävät olivat niin vaikeita, ettei siellä olisi paljon ollut väliä kuka on juossut alle 18 ja kuka 20+!

Niin ja se Murakamin kirja oli vähän pettymys. Ehkä siinä oli liian paljon itsestään selvää ja tuttua. Kirjallisuudesta olen kiinnostunut, mutta kun halusin lukea juoksemisesta, tuntuivat laajat romaanin kirjoittamisen pohdinnat olevan väärässä paikassa. Tai sitten juoksemisesta puhuminen tarkoittaa koko elämästä puhumista, niinhän se on. Henkistä puolta kirjassa kylläkin kuvattiin mielenkiintoisin esimerkein. Kirjailija juoksi sadan kilometrin kilpailun ja eikä hän koskaan kävellyt.

Lauantaina on suunnistuskilpailu! Siihen kerkiää vielä latailla akut uudestaan. Pikkupolkulenkki peilityynen Suolijärven ympäri ja pari aamulenkkiä vielä... Lauantain kannalta oli hyvä, että vitonen jäi väliin, kun etu/sivureidet olivat jo valmiiksi kipeät.