Italian kisojen ja matkustuksen jälkeen olin aivan
happosilla. Puolentoista kotona vietetyn yön jälkeen piti kuitenkin pakata
kamat uudestaan ja suunnata Norjan maailmancupiin. Norjassa pummasin
keskimatkalla ja pitkällä olin puhki henkisesti ja fyysisesti.
Maanantaina olin kotona kolmelta yöllä. 16 päivässä
seitsemän starttia, kaikki suomenmestaruuksia, näyttökisoja, maailmancupia,
kansainvälistä tasoa. Kaksi valvottua yötä. 30 km kilpasuunnistusta
turvonneella nilkalla, jossa on nivelsidevamma.
Nyt on vielä polvikin auki (ei pahasti, ei tarvittu
tikkejä). Puolitoista viikkoa sitten pyörähtänyt nilkka on edelleen ihan
turvonnut ja kaksi jännettä on tulehtunut. Väsyttää. Pää on tyhjä. Näin
jälkeenpäinhän tässä ei ollut mitään järkeä.
Mutta jos halusi yrittää MM-kisoihin, niin tällaisen
kalenterin kautta piti kokeilla. Tällaista settiä en vedä enää ikinä. (Tässähän
muuten ei ollut vielä sprinttimatkoja ollenkaan.)
Setin ensimmäisiin kisoihin lähtiessä olin innoissani. Tein
pari oikein hyvää suoritusta. Niitä pitäisi pystyä tekemään koko ajan, ja
parhaat pystyykin. Minä en tällä tahdilla. En jaksa suunnistaa koko ajan. Kisaa
pitää ehtiä odottaa, että olen latautunut ja pystyn omantasoiseen suoritukseen.
Tässä setissä ehtiä juuri toipua edellisestä, kun oli jo seuraava kisa. Odottaa
ei ehtinyt sitten yhtikäs. Nilkka ei tietysti auttanut asiaa, mutta en sen
takia pummannut.
Tiedän, että kerran parissa viikossa pystyn
huippusuoritukseen. Jatkuvan kalenterin mukaan tapahtuvan kisoissa räpeltämisen
sijaan mukavampi tapa nousta kohti huippua on kehittyä niin pirun taitavaksi ja
kovaksi suunnistajaksi, ettei näyttöjä tarvitse antaa koko ajan.
Onneksi Jukola sytyttää aina. Vaikka olis hapot korvissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti