Taikauskoinen sanoisi, ettei edellisessä postauksessa
mainitunlaista onnenpäivien ketjua saa mainita ääneen tai se katkeaa, tai
vähintäänkin pitäisi koputtaa puuta maininnan tehdessään, mitä en tehnyt ja
siitä tai muusta tähtien asennosta johtuen: kesäflunssa iski, ja vaikka
muutamalla pakollisella lepopäivällä ei pitkässä juoksussa liene suurtakaan
vaikutusta harjoittelun ja elämän kokonaiskuvaan, niin harmittaahan se silti,
vaikka harmitusta potiessaan voi toisaalta kasvattaa motivaatiota vaikkapa erinomaisilla
urheilukirjoilla, joiden valioluokkaan kuuluu ehdottomasti Jean Echenozin Emil
Zatopekista kertova romaani Pitkä juoksu. Siinä oli ihmeellinen juoksija.
"Emilin tyyli ei ole
saavuttanut täydellisyyttä eikä varmaan saavuta sitä koskaan, mutta hän tietää
että siihen puoleen hänellä ei ole aikaa paneutua: liian monta hukkatuntia
kestävyyden ja voimien lisäämisen kustannuksella. Joten vaikka hänen juoksunsa
ei liiemmin hivele silmää, hän tyytyy jatkamaan niin, koska se sopii hänelle
parhaiten ja uuvuttaa häntä vähiten, siinä kaikki."
"Kaikkien harjoitustekniikoiden
periaatteisiin kuuluu sekin, että rasituksen intensiivisyys on pidettävä
alhaisempana kuin kilpailussa: valmistauduttaessa on syytä säästää voimia
tosikoetusta varten. Emil ajattelee päinvastoin eli että on treenattava
mahdollisimman rankasti, lisättävä jatkuvasti kivuliaita harjoituksia, jotta
kilpailu tuntuisi niiden jälkeen helpommalta.
Hänen mielestään
kaikki muut tekniikat näyttävät laiminlyövän myös tahdonvoiman karaisun
hyväksymällä vauhdin hiljentämisen silloin kun juoksija huomaa hyytyvänsä. Emil
on täysin eri mieltä. Jos hän tuntee uupumusta, jos hän havaitsee pienimmänkin
merkin uhkaavasta hidastumisesta, hän yrittää kiristää tahtia kaikin voimin.
Tässä suhteessa hän on sikäli onnekas, että hän pitää kivun tunteesta."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti