Miksi Silppuri silppuaa edelleen

Nuorten Jukolan voitosta tuli tänä vuonna kuluneeksikymmenen vuotta ja ehkä sen takia olen tänä kesänä ajatellut paljon sitä, miksi meidän junioriporukasta kasvoi neljä nuorten MM-edustajaa (+ nuoremmista Iida viides), heistä yhdestä tuli nuorten maailmanmestari. Ydinporukan kymmenkunnasta suunnistajasta (s. 1986-1992) viisi saavutti henkilökohtaisia SM-mitaleja ja seitsemän viestimitaleja ja plaketteja. Henkilökohtaisia SM-mitaleja ryhmälle tuli arviolta 25, ja tuolloinhan kilpailtiin ikäsarjoissa kahden vuoden eikä vuoden välein (paitsi SM-pitkä).

SM-viesti 2006.

Oikeastaan vielä tätäkin enemmän olen miettinyt, miksi ryhmästä kasvoi niin hyviä ystäviä, vahvoja tyyppejä, elämäntapasuunnistajia ja kovia viestimenijöitä seuralle.

Meidän ryhmän nimi oli Silppuri. Nimi tuli rastilippuina käytetystä teipistä, jossa luki Silppuri. Oltiin junioreita, kun Vaajakosken Terä lähti uuteen nousuun tunnuslauseella ”Terä viiltää”. Meillä oli vähän kovempi itseluottamus: ”Terä viiltää, mutta Silppuri silppuaa!!!”

Viestiliigan palkintojenjako. Terä viilsi, mutta Silppuri silppusi ja tiesi paikkansa palkintopallilla.

Juniorivuosien jälkeen kahdeksasta vain kahta ei ole näkynyt viime vuosina SK:n edustusjoukkueissa Jukolassa. Kaikki ovat kuitenkin jatkaneet metsässä liikkumista ja pysyneet kavereina kymmenvuotiaista kohta kolmikymppisiksi. Jälkeenpäin koen, että ryhmän toiminnassa toteutuivat piirteet, joita voidaan pitää onnistuneen juniorikasvatuksen tärkeinä pointteina. Kirjoitettuani seuraavat kohdat, kaikki tuntuu yksinkertaiselta, mutta kestävän palavan innon sytyttäminen isossa porukassa ei todellakaan ole helppoa. Monen tekijän on osuttava kohdalleen. Naapuriseura Tampereen Pyrinnössä homma on pystytty viemään vielä pidemmälle, kun seuran junioriporukasta on kasvanut melkein saman verran aikuisten maajoukkueessa Suomea edustaneita, joten sieltä voinee hakea seuraavan kerroksen näiden ajatusten jatkoksi.

Listasin mielestäni tärkeitä kohtia tähän. Joku voi muistaa vuodet eri tavalla, tämä on minun näkemykseni.

Vanhempien roolista

Ilman vanhempien kannustavaa suhtautumista, materiaalista tukea ja kuljetuspalveluja juniorin on käytännössä mahdotonta harrastaa kilpaurheilua. Meillä oli aina mukaan lähteviä isejä ja äitejä käytössä.

Kerran keksimme järjestää Ponsassa leikkimielisen Ponsan tähti -kilpailun. Ensin tarvittiin rastienaskartelupäivä ja seuraavana aamuna hurautimme bussilla Kangasalta 25 kilometriä Ponsan kulmalle. Veimme koko kesälomapäivän timantteja, rosvoja ja Ponsan tähteä maastoon. Iltapäivällä Lauran äiti toi meille pizzat soramonttuun. Sitten vietiin vielä viimeiset rastit. Illaksi isät tulivat laskemaan tuloksia.

Mutta yhtä tärkeää 14-20-vuotiaana oli, että saimme mennä myös keskenämme ilman vanhempia Ruotsin reissuille ja Lappiin viikoksi hiihtämään.

Ohjaajasta

Vaikka vanhemmat ovat merkittävässä asemassa, oli sittenkin tärkeää, että ryhmämme ohjaaja ei ollut kenenkään vanhempi. Juhani Isaksson eli Iisakki veti nuorten ryhmän toimintaa koko juniori-ikäni ajan. Hän vei rasteja, järjesti leirejä, soitti kuulumisia, teki harjoitusohjelmia kaikille halukkaille, vei meidät Ruotsin, Norjan ja Viron maastoihin hankkimaan kokemusta. Hän oli innokas, omistautunut, napakka ja pyyteetön.

Toi lippis tuli tutuksi. Sitten kun se kului puhki, tuli olkihattu!

Kerran keksimme, että pitää päästää leirille Nuuksioon. Varasimme OK77:n seuramajan. Ongelma oli vain, että meistä kahdeksasta ainoastaan yksi oli 18-vuotias ja ajokortin haltija. Kahdeksan ei mahtunut yhteen autoon, joten Isaksson vei meidät Kangasalta Nuuksioon ja ajoi sitten takaisin. Jäätiin sinne kolmeksi päiväksi keskenämme. Kiitos!

Harjoituksista

Isakssonin järjestämät suunnistusharjoitukset olivat vaativia meidän ikäisille. 14-vuotiaana Ponsassa käyräkartalla. Pitkiä rastivälejä, vaikeita rastinottoja Majaalahden rinteissä. Teimme pitkiä vaelluksia kartta kädessä. Talvella tehtiin sunnuntaisin huomaamatta nousujohteinen VK, kun yhteislenkin vauhti kiristyi aina loppua kohti.

Kaikkien oli kuitenkin mahdollista toteuttaa harjoitukset oman tason mukaan. Nuoremmat kehittyivät vanhempien perässä painellessa. Itse olin porukan toiseksi vanhin ja halusin tietysti pysyä nuorempien ja poikien edellä.

Dödingsprintin startti, Halden 2006.

Aika paljon suunnistettiin myös yhdessä. Jos halusimme mennä pareittain, kukaan ei sanonut, että mene yksin. Muistan miten jännittävää oli mennä yhdessä Heinin kanssa ensimmäistä kertaa 7 km rata iltarasteilla ja vielä Majaalahden maastossa.

Ohjattua toimintaa oli pari kertaa viikossa, mutta usein keksimme järjestää itse lisää. Oli aikaa, mahdollisuuksia ja oma-aloitteista intoa. Halusimme 14-15-vuotiaina mukaan Smålandskavleniin ja Tiomilaan ja SK:n pääsarjalaiset ottivat meidät mukaan. (Ehkä siksi että vanhempia ei raahattu reissuun :D)

Ystävistä

Porukassa kaikki olivat hyviä ystäviä keskenään. Tehtiin paljon muutakin kuin suunnistettiin. Yhtenä vuonna virkattiin pipoja. Käytiin Kolmårdenin eläintarhassa ja Pärnun hiekkarannalla. Tyttöjen kanssa jaettiin suuria salaisuuksia ihastuksista. Katsottiin elokuvia ja syötiin karkkia.

Urheilukavereiden kanssa suurin ero koulukavereihin on se, miten kaikkien ääripäiden tunteet koetaan yhdessä juuri siinä hetkessä. Jännitetään koska se tulee vaihtoon metsästä, voitetaan, tiedetään miltä tuntuu, kun nilkka vääntyy ja turpoaa palloksi. Joskus saa suuttua ja harmittaa, tutussa porukassa kaikki on helppoa ja turvallista.

Yksi meistä oli jonkun vuoden poissa suunnistusreissuista ja reippaili opiskelijaelämässä. Sitten hän innostui uudestaan mukaan seuran porukkaan ja sanoi, ettei koskaan saanut opiskelijaporukasta yhtä hyviä kavereita kuin suunnistajista. Sitten me taas suhattiin niin ku ennen vanhaan. Keitettiin kuusi kuppia kahvia ja louhosteltiin Espanjan peruskallioilla. Haha!

Ehkä me mennään joskus veteraanien MM-kisoihin Silppuri-porukalla, kuka tietää.