Kolme viikkoa Espanjassa takana. Aurinkoisen Barbaten
jälkeen matkustin junalla Madridiin, josta autoiltiin seurakavereiden kanssa 60
km päähän El Escorialiin. Kymmenen päivän aikana suunnistettiin Peguerinoksen
kivimöykkylaitumilla ja muissa lähimaastoissa. Itse en jaksanut joka päivä
suunnistaa, eikä se liene kolmen viikon leirillä tarpeenkaan. Suunnitelmien
mukaan sujui: aina kun lähdin kartta kädessä metsään jaksoin keskittyä ja
suunnistus sujuikin ihan hyvin. Barbaten pitkän matkan kisaa lukuunottamatta ei
tullut yhtään megapummia!
Pari väsypäivääkin mahtui kolmeen viikkoon, mutta pääosin
sujui tasaisesti. Tässä vielä El Escorialin osion kohokohtia:
Viimeisenä päivänä osallistuimme Espanjan
mestaruuskilpailujen keskimatkalle. Maasto oli hienoa kivipaasirykelmää.
Suunnistus ei oikein sujunut täällä. Kartalla isolta näyttävät kivet eivät
erottuneet ympäröivistä murikoista ja monella rastilla sain kurkkia monen järkäleen
taakse ennen kuin osuin oikeaan koloon. Esimerkiksi rastilla 15 oletin
juoksevani kahden valtavan kivipaaden väliin, mutta mustat läntit olivatkin
isokivistä kivikkoaluetta.
 |
| Lähtöpaikka pilkistää kosken toisella puolen. |
Harmi vaan ettei Espanjan mestaruuksia jaeta
ulkomaalaisille! Olisi ollut hauska omistaa sellainen titteli. Aina voi myös
miettiä paljonko Minna olisi juossut, mutta ihan joka päivä ei jaksa :) Enkä
ole vaihtamassa Joutsenon Kullervoon, vaikka järjestäjät olivat meidät kaikki
sinne kirjanneet. Korjaus onnistui osittain ja edustettiin seuraa Joku
Kangasala SK.
One-man relay Peguerinoksessa. Viikon pääharjoitus ja onnistuin.
Mahtava maasto, haastava rata, hyvä vauhti. Tasapeli Petterin kanssa!
 |
| Eka puolikas one-man-relaysta. |
El Escorialin ympärillä olevilla vuorilla näkyi vielä vähän
lunta ja jonain iltana oli yöreeniin menijätkin yllättänyt pieni lumisade.
Päivisin oli kuitenkin +10 C, vettä satoi joka päivä... Se on kyllä
poikkeuksellista tuolla tähän aikaan. Jo vuoden toinen maisemalenkki meni
pieleen, kun pitkän lenkin päivänä juostiin Heinin kanssa kukkuloiden
harjanteella ja ei nähty MITÄÄN. Edellinen samanlainen oli Uuden-Seelannin
suosituimmalla vaellusreitillä, josta viiden tulivuoren sijaan näkyi nolla.
Mutta jonain päivänä sentään pilkisteli aurinko ja saatiin muutama maisemakuva.
Matkalukemisena mulla oli Eduardo Mendozan Kissatappelu. Madrid
1936. Siinä vierailtiin El Escorialissa ja mainittiin vuoret, käytiin Atochan
rautatieasemalla ja syötiin churroja, jotka eivät romaanin mukaan ole missään
niin hyviä kuin Madridin seudulla. En tiennyt mitä ne ovat, mutta
katukeittiöstä sattui samaan tuoreina.
Niin ja pidettiin me tapas-kutsutkin, kun Barbatessa oli
kerran niin hyvät tarjoilut ekalla viikolla :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti