Välivuosi

Alettiin toivoa lasta kaksi ja puoli vuotta sitten. Ei ole kuulunut.

Ensimmäisenä vuonna harjoittelin, mutta ajattelin koko ajan, että silloin on ne ja ne kisat, mutta en varmaan ole siellä, kun olen raskaana. Suunnistin sitten kisoissa, siinähän ne meni.

Toisena vuonna otin rennommin. Päätettiin, että mennään hoitoihin sitten kun muutetaan Suomeen. Käytiin joissain ensitutkimuksissa yksityisellä jo Virossa. Ei selvinnyt mitään.

Viime syksynä aloitettiin lapsettomuushoidoissa Taysissa. Mitään muuta selvää syytä ei näkynyt kuin matalat aivolisäkehormonitasot. Siihen auttaa: Kuormitustasoa alas (lääkäri näytti tutkimusta, jonka mukaan yli 4 h harjoittelua viikossa laskee merkittävästä raskaaksi tulemisen todennäköisyyttä) ja painoa ylös.

Aloin pelätä lenkkeilyä. Sohvaperunaksi ei tarvinnut alkaa, mutta pari kertaa käännyin lenkiltä melkein heti takaisin itku kurkussa, kun pelkäsin sen tekevän elimistölle vain pahaa.

Samaan aikaan olin työjuttujen kautta testaajana hyvinvointimittauksessa, jonka tulosten mukaan olin hyvin kuormittuneessa tilassa. Minä? Jalkavaiva ei ole mahdollistanut ollenkaan sellaista harjoittelua kuin olen halunnut. Töitä on kyllä tullut tehtyä, mutta kaikki muut tekee enemmän. Ja kaikki juoksevat tytöt painaa vähemmän kuin minä ja harjoittelee enemmän, kattokaa vaikka Instasta.

Pyörittelin mielessä, mitkä kolme tai neljä harjoitusta teen viikossa, kun enempi on kielletty. Mutta sitten Erkki vanha päällikkö sanoi, että mitä jos pitäisit välivuoden. No en mä tiiä, katotaan nyt, kiemurtelin, mutta heti sen puhelun jälkeen tiesin, että tietysti. Pidän välivuoden. Se ajatus helpotti, vaikka se oli samalla ihan kamala.

Niin selvisihän siinä sellainen pikkujuttu, että multa puuttui ovulaatio, vaikka kuukautiset oli säännölliset. Vuonna 2015 ei olleet. Silloin paino tippui kesän aikana 2-3 kiloa. Oli ihanan kevyt olo. Juoksu ei kuitenkaan kulkenut sen kovempaa, olin mennyt kulutuksen puolelle. Ja sinä syksynä meni menkat sekaisin. Herkimmillään voi mennä jo noin pienestä pudotuksesta. Joillain ei mene mistään, ei vaikka paino tippuisi 15 kiloa ja reeniä kertyisi.

Sain kuukautisten säännöllistämiseen lääkekuurin, mutta kahden vuoden jälkeen sain tietää, että se vaikuttaa vain vuotoon, ei munasolujen kypsymiseen. Jes, kiva tietää. Olin toki tehnyt vuosien aikana ovulaatiotestejä, en saanut niistä kuin haalean haaleita viivoja. Kaikki pikagooglettamalla löytyvät lähteet kertovat, ettei kuukautisia, varsinkaan säännöllisiä, voi olla ilman ovulaatiota, tulkitsin ovulaatiotestien ohjeiden vastaisesti, että ehkä mulla nyt vain ei tule tämän vahvempaa tulosta, pakkohan sen on tapahtua kuitenkin.

Kuukautishäiriöt on todellakin oikeasti aina hälytysmerkki, toivottavasti kaikki tytöt, naiset ja valmentajat ymmärtäisi sen.

Oikeasti olin syksyllä kuormittunut. Huomasin sen levättyäni kaksi kuukautta. Paino ei noussut (aineenvaihdunta kai reagoi muuttuneeseen tilanteeseen hitaammin?), kroppa tarvitsi energiaa. Ei tehnyt mieli lenkille muuta kuin tavan vuoksi. Pikkuhiljaa kasautuvaa kuormitusta ei ole helppo huomata. Toimimattomalla lihaksistolla harjoitteleminen kuormittaa paljon enemmän kuin toimivalla. Toki mulla on ollut oikein hyviäkin jaksoja, mutta kolmen vuoden kamppailu nilkan kanssa kuormitti.

Voihan lisäksi olla, että hoidoissa paljastuu vielä jotain ihan muuta, joka ei liity rasvaprosenttiin, kuormitukseen, hormoniarvoihin ja kuukautishäiriöihin. Siihen nähden lepo ja lihotus olisi oikein helppo hoitokeino... Osa lapsettomuutapauksista jää myös täysin selittämättömiksi, mitään syytä ei löydy.

Hoitojen alussa hormonilääkitys puri kovaa. Pieni annos ja voimakkaat vaikutukset. Nyt puolen vuoden kohdalla nekin ovat vähän tasoittuneet.

Joulusta tähän päivään olen saanut neljä kiloa painoa. Olen hiihtänyt sään mukaan, ilman kelloa. Käytiin Espanjassa, juoksin melkein joka päivä, mutta otin kuvia ja nappasin geokätköjä. Rennolla meiningillä. Suunnistinkin, se oli ihan kivaa, mutta ei sellaista kuin hyvässä kunnossa. Vaikka ei kunto niin huono ole. Täytän jo 30 vuotta tänä vuonna, pohjat pitää kyllä. Joka lenkillä kulkee, kun ei ole väsynyt.

Alkujärkytyksissäni, välivuosipäätöksen aikaan, ajattelin että urheiluhan on ihan hullua, jos sen takia käy näin. Fitness-buumi näkyy kuulemma jo lapsettomuusklinikoillakin. Mutta kropan ja pään voi ajaa sekaisin ihan muullakin tavalla, vaikka töitä tekemällä. Kiskomalla itsensä loppuunpalamisen rajoille asti. Tai lihomalla syömisen ja liikkumattomuuden takia. Lihavuus on suuri lapsettomuusriski.

Urheilu on mun tapa olla, elää, haastaa itseäni ja kokea maailmaa. Ei se ole ollenkaan hullua niin kauan kuin terveys säilyy. Tai on, hullun ihanaa, ja eihän hulluus sitä paitsi ole negatiivinen asia.

Paljastetaan nyt vielä idoottimaisinkin juttu. Painon nousu on ollut oman pään sisällä kaikista inhottavin asia koko talvessa. Sehän on ihan hullua! Painan vieläkin alle 60 kiloa. Lääkäri sanoo, että saisi tulla vielä muutama kilo. Jouduin pistämään joitain vaatteita varastoon, kun ne kiristivät ja muistuttivat asiasta koko ajan. Ja silti, vaikka sitten kun taas urheilen voin painaa saman verran kuin ennenkin ja vaikka en todellakaan ole lihava, ajattelen koko ajan, minkä verran syön. Syön kaikkea, normaalisti, herkkuja joo, joka päivä, mutta koko ajan on mielessä paljonko. Sitä tarkkailua ei varmasti huomaa ulospäin, koska syön kyllä hyvin ja aika paljonkin tytöksi. (Naiseksi. Ei saa tytötellä itseään ettei naisten asema huonone.) Saatan käydä päässä läpi, mitä olen tänään syönyt ja mitä vielä syön. Ei mitenkään eteenpäin vievää, mutta luulenpa vaan että ihan pirun yleistä kyllä urheilijoiden joukossa. Ei ehkä vaikuta edes mun ruokamääriin, mutta vie kauheasti päänsisäistä energiaa.

Mulla on kiltti muisti. Muistan paljon hyvää ja vähän huonoa, vaikka juuri kokemishetkellä nämä vuodet ovat välillä olleet aika kovia. Olin onnellinen, että voin kuitenkin urheilla, vaikka vauvatoive ei edistynyt aikoihin. Nyt en voi sitäkään, mutta onnellinen voin olla. Siitä että olen saanut vanhemmilta ja valmentajalta sellaisen kasvatuksen ja tuen, että selviän mistä vain. Ja että mulla on uskomaton joukko ystäviä, joiden kanssa puhua, olla, itkeä ja nauraa. Ja Juho, sen kanssa on niin kivaa, että pärjätään vaikka kahdestaankin.

Elämme mielenkiintoisia aikoja. Ilman tätä aikaa, en olisi löytänyt itsestäni tätä kaikkea, ymmärtänyt aika monia uusia asioita. Tämä on välivuosi suunnistuskisoista, mutta ei elämästä.

Kun ei urheile, ei tarvitse mennä lenkille sateella.

Voi ottaa toisenkin lasin viiniä, eikä tarvitse miettiä väsyttääkö huomenna.

On paljon vapaata aikaa, ei väsytä, ei haittaa vaikka suunnistuskauden alkaessa on puoli metriä lunta.

Voi syödä suklaata ja omenaa iltapäivällä, eikä pistä iltalenkillä.

Voi mennä lenkille klo 13, koska ei tarvitse miettiä, miten ehtii palautua päivään toiseen harjoitukseen.

Voi juosta 4 km, vaikka se ei ole mikään TREENI. Tai hiihtää 35 min. (Ladut lähtee 100 m kotiovelta!)

Voi ottaa kännykän taskuun ja napata kuvia ja pysähtyä geokätköille.

Päiväreissuille voi lähteä ilman treenikamoja eikä tarvitse aikatauluttaa.

Silti. Mieluummin.

Juoksisin sateessa, jättäisin viinilasin juomatta, olisin ihanasti väsynyt kovasta lenkistä, matkustaisin suliin maastoihin, söisin välipalaksi kauraleipää, lähtisin aamulla ensimmäiseen harjoitukseen, jättäisin kännykän kotiin, miettisin missä välissä ehdin lenkille.

Mutta sitten kun pääsen harjoittelemaan, voin ehkä joskus katsoa ajan keittiönkellosta, pysähtyä hienoon paikkaan ja hiihtää vain 35 min, jos siltä tuntuu.

Mielessäni olen suunnistanut oikein paljon. Olen iloisen yllättynyt siitä, miten mieleen pulpahtelee kuvia sujuvasta suunnistuksesta, onnistuneista suorituksista, parhaista hetkistä. Ei yhtään virhettä tai pettymystä.